Satua todempaa

Hyvin usein satukirja alkaa sanoilla: ”Olipa kerran…” Sanat johdattavat lapset mielikuvituksen maailmaan.

Meillä kotona luetaan kohtalaisen paljon, vähintään yksi iltasatu joka ilta. Luemme prinsessoista, keijuista, tontuista, merirosvoista, autoista ja eläinten seikkailuista. Oman lapsuuteni sadut, joita isä tai äiti minulle luki, päättyvät sanoihin: ”Sen pituinen se.” Kun luen omille lapsilleni, sanon nuo sanat helposti – melkein itsestään – vaikka niitä ei kirjaan olisi kirjoitettukaan.

Jouluevankeliumi on kaunis kertomus, jota monet pitävät satuna. Enkelit ja paimenet saavat mielikuvituksessa aikaan sadunomaisen tarinan. Olemme nähneet monta sydäntä lämmittävää lasten joulukuvaelmaa, jossa pienet kylpytakkiset paimenet ja tekosiipiset enkelit unohtavat vuorosanansa.

Kun lääkäri Luukas kirjoitti Jeesuksen syntymästä, hän kirjoitti tapahtumasta, jossa Jumalan näkymätön maailma murtautui tavallisten ihmisten tavallisen arjen keskelle. Paimenet olivat jälleen kerran yhtenä, kylmänä yönä vartioimassa lampaitaan. Työ oli aliarvostettua, likaista ja tuoksahtavaa. Lampaiden haju tarttui paimeniin. Usein paimeneen lähetettiin perheen nuorin poika. Arjen keskelle enkeli toi sanoman.

Toisaalla Maria oli elänyt tavallista elämää, kunnes enkeli oli ilmestynyt hänelle ja ilmoittanut, että hän tulisi pian raskaaksi Pyhästä Hengestä. Raskaaksi tuleminen ennen virallista avioliittoa on nykyään melko tavallista. Tuohon aikaan tuossa maassa se oli suuri häpeä.

Miten Luukas saattoi tietää kaikista näistä tapahtumista? Hän kertoo siitä kirjansa esipuheessa (1:1-4):

Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.

Luukas teki tutkimusta, keräsi todisteita, otti selvää tapahtumista, haastatteli silminnäkijöitä ja kirjasi tapahtumat muistiin. Näinhän tehdään nykyisinkin, jos halutaan selvittää, mitä tarkalleen ottaen jossakin on tapahtunut. Silminnäkijöiden kuuleminen on erittäin tärkeä osa, kun halutaan saada selville tapahtumien tarkka kulku. Se kestää jopa suomalaisessa oikeudessa.

Luukas ei ollut oppimaton kansanmies. Hän oli lääkäri, tiedemies ja historioitsija, joka oli saanut kreikkalaisen koulutuksen. Hän tunsi filosofiset suuntaukset ja osasi suhtautua kriittisesti ja analyyttisesti vastaan tulleisiin väitteisiin. Sanat, joilla Luukas aloittaa kertomuksen joulun tapahtumista, on käännetty latinaksi sanoilla: ”Factum est...”, tosiasia on. Eikä se kaukana ole alkutekstin sanasta, joka yksinkertaisesti ilmaisee asian sanalla: "Tapahtui..."

Jouluevankeliumi ei ole kaunis satu. Se on tarkkaan tutkittu ja selvitetty kuvaus tapahtumien kulusta, jotka johtivat historiamme merkittävimpään ajanjaksoon: Jumala tuli ihmiseksi, Jeesus tuli Pelastajaksemme, jotta me voisimme löytää yhteyden Jumalaan ja saada anteeksi. Jeesuksesta sanotaan:

Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.
Johanneksen evankeliumi 1:4-5

Tästä joulussa on kyse. Jumalan valo tuli maailman pimeyteen. Siksi joulu on suuri juhla koko kristikunnassa. Ja tämä tarina on tosi!

Siunattua Kristuksen Jeesuksen syntymän juhlaa!

Valitettavan väljähtynyttä

Meidän suomalaisten avioerotilastot ovat surullista luettavaa. Liian monet avioparit – ja vielä useammat avoparit – päättävät yhteisen taipaleensa keskimäärin 11 vuoden jälkeen. Avioeron saaminen on nykyään helppoa, ja koska avioliittojen laatuvaatimukset ovat viime vuosikymmeninä kasvaneet, moni päätyy eroon ilman todellista yritystä. Väestöliiton erikoistutkija Anna Rotkirch sanoi Helsingin Sanomien (HS 15.11.2009, D1-2) artikkelissa: ”Erojen vaihtoehtona on usein paluu väljähtyneisiin liittoihin.”

Väljähtynyt liitto on hänen mukaansa sellainen, jossa ei enää riidellä, ei olla kiinnostuneita toisen ajatuksista ja jossa seksi on vähäistä ja ilotonta. Kukapa sellaisessa suhteessa haluaisi elää? Eroaminen ei liene paras vaihtoehto siinäkään tilanteessa, koska se repii ja rikkoo niin voimakkaasti eron osapuolia, eikä vain heitä, vaan ero jättää jälkensä erityisesti lapsiin. Eron vaikutus ulottuu myös eroavien ystäväpiiriin ja sukuihin.

Avioeron ja väljähtyneen liiton lisäksi on kolmaskin, parempi vaihtoehto: toimiva avioliitto. Avioliittoa ei tietenkään saa toimivaksi ilman vaivannäköä. Yksilökeskeinen kulutuskulttuurimme ei tue pitkäaikaisia ihmissuhteita. Yhä harvemmalla nuorella on kotoa opittu malli toimivasta avioliitosta. Tekisimme suuren palveluksen lapsillemme, ystävillemme, sukulaisillemme ja koko yhteiskunnalle – ja ennen muuta itsellemme – jos panostaisimme aviosuhteemme laatuun heti alusta lähtien.

Mistä sitä laatua sitten voi ammentaa? Tässä lyhyt lista, jota mielelläni täydennän:

Avioliittokurssi ja
Avioon aikovien kurssi

Helsingin NMKY

Iso Kirja –opisto

Jaakkiman kristillinen opisto

Kansan Raamattuseura

Kataja ry

ME - Mennään eteenpäin ry

Parisuhteen palikat –hanke

Suomen ev.lut. Kansanlähetys

Suomen uusperheellisten liitto

Suomen Vapaakirkon perhetyö

Väestöliitto

Tervetuloa jääkaapillemme!

Monet itseäni vanhemmat uskovat ovat muistelleet minulle omia nuoruusaikojaan, kun Suomeen tuotiin aina Koreasta asti mahtava pienryhmämalli. Se oli tehokas, se sai ihmiset tutkimaan Raamattua, se sai heidät rukoilemaan palavasti, se sai heidät evankelioimaan, se teki heistä Kristuksen opetuslapsia – Koreassa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana Suomeen ovat rantautuneet myös soluseurakuntamalli ja G12-malli. Ne ovat olleet molemmat yhtä erinomaisia kuin korealainenkin tapa toteuttaa asia, mutta jostain syystä ne eivät ole lyöneet itseään läpi koko maan laajuisesti. Osa kokeiluista on onnistunut, osa epäonnistunut surkeasti. Muutaman epäonnistumisen jälkeen harva jaksaa enää innostua uudesta pienryhmämallista, jos joku sellaisen vielä kehittää.

Ehkä suomalaisessa mentaliteetissa on jotain sellaista, joka ei pienryhmäasioissa värähtele samalla taajuudella kuin muissa kulttuureissa. Ehkä emme ole valmiita myöskään mukautumaan liian valmiiksi pureskeltuihin toimintatapoihin: luotamme itseemme ja omaan kykyymme luoda sellainen tapa toimia, joka sopii meille.

Jo seurakuntamme alusta lähtien tiedostimme, miten tärkeitä pienryhmät ovat. Niillä on suuri merkitys paitsi henkilökohtaisen uskonelämän vahvistumisen kannalta, niin myös siksi, että ne antavat korvaamatonta tukea elämän kriisien keskellä. Läheisen kuolema, vakava sairastuminen, työpaikan menettäminen, avioliiton kriisit ja monet muut tiukat elämäntilanteet on paljon helpompi elää läpi, kun ympärillä on hyvänä aikana luotuja vahvoja ja läheisiä ihmissuhteita.

Yksi tärkeimmistä pienryhmien tavoitteista onkin ollut juuri läheiset ihmissuhteet. Me suomalaiset olemme niin yksin. Korostunut yksilökeskeisyys on saanut meidät eristäytymään. Toisen ovikelloa ei voi enää mennä soittamaan ilmoittamatta siitä etukäteen kännykällä. Avioparit eivät uskalla jakaa suhteensa kriisejä toisilleen, ennen kuin äärimmäisten ratkaisujen edessä. Tyydymmekö tälle yhteyden tasolle seurakuntana?

Graig Groeschel kirjoittaa kirjassaan ”Se jokin” asiasta nimeltä jääkaappioikeudet (Groeschel, Graig: Se jokin, s. 79-80. Päivä 2009). Hän puhuu seurakunnan tiimeistä, joiden ”…jäsenet ovat niin läheisessä yhteydessä ja sitoutuneita toisiinsa, että heillä on melkein jääkaappioikeudet.” Vain sellaiset ihmiset, joihin todella luotamme, voivat tulla kotiimme, avata jääkaapin lupaamme kysymättä ja tehdä itselleen juustomakkaravoileivän – ja se sopii meille oikein hyvin.

Jeesus sanoi, että hänen seuraajansa tunnettaisiin siitä, että he rakastavat toisiaan (Johanneksen evankeliumi 13:35). Tämä rakkaus ei ole jokin ohimenevä tunnetila, vaan jotakin sellaista, mikä syntyy ja kasvaa yhteisen uskon ja keskinäisen luottamuksen myötä. Se saa meidät tutkimaan yhdessä Raamattua, rukoilemaan palavasti, se saa meidät evankelioimaan ja se tekee meistä Kristuksen opetuslapsia – täällä Suomessa.

(Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Espoon vapaaseurakunnan lehdessä nro 4, 25.10.2009)

Avioliittomme natiskoon vain vahvuuttaan

Avioliitto on tärkein ja läheisin ihmissuhde, mikä meillä voi olla. Naimisiin menemistä voisi sanoa yleisellä tasolla jopa Jumalan tahtomaksi asiaksi miehen ja naisen välillä, mutta naimattomuutta vain poikkeukseksi. Tilastollisesti suomalaisten ensimmäisistä avioliitoista 1/3 päättyy eroon. Kun mukaan lasketaan toiset ja sen jälkeiset liitot, avioeroprosentti nousee lähelle viittäkymmentä. Samaan aikaan avosuhteita purkaantuu vielä enemmän.

Vapaakirkollisten avioeroista ei liene tehty tutkimusta, mutta toisinaan todellisuus vaikuttaa olevan lähes yhtä karu kuin muussakin yhteiskunnassamme. Ne ajat ovat takanapäin, jolloin uskovaisuus takasi liiton kestävyyden – jos sellaista aikaa todellisuudessa koskaan on ollutkaan.

Miten seurakunnan pastorit ja vanhimmat varustautuvat tähän opetuslapseuttamisen ehkä haastavimpaan osa-alueeseen? Kun pastori katsoo laumaansa, hän näkee kirkkosalissa monia aviopareja. Jos hän alkaisi laskea: ”Yksi, kaksi, eroavat. Yksi, kaksi, eroavat…”, alkaisiko hänen sisimmässään kylmätä? Avioliitto on pyhä ja Jumalan asettama. Jos jokin on pyhää Jumalan silmissä, Hän suhtautuu siihen syvällä vakavuudella. Me sen sijaan suhtaudumme tähän liittoon usein liian kevyesti. Liitto ei ole pelkästään paperille kirjoitettu sopimus vaan paljon enemmän.

Parisuhteen hoitamisen periaatteet eivät ole rakettitiedettä, vaan jokaisen opeteltavissa. Yksi luento tai kurssi ei tietenkään riitä koko loppuelämäksi. Jotta periaatteista tulisi kiinteä osa elämää, olisi jokaisen avioparin hyvä kerrata niitä vähintään parin vuoden välein osallistumalla avioliittoleirille tai edes parisuhdepäivään.

On helpompi rakentaa taloa hyvässä säässä, kuin yrittää suojata rakenteita kaatosateessa ja myrskytuulessa. Avioliiton rikastuttaminen ja vahvistaminen kannattaa aloittaa silloin, kun menee hyvin. Kriisin keskellä voi olla vaikeaa enää lähteä edes apua hakemaan. On jo muutenkin aika jättää historiaan se käsitys, että avioliittotyö kuulu vain kriisipareille. Avioliittotyö kuuluu ennen kaikkea niille, joilla menee hyvin ja jotka haluavat hyvän menon jatkuvan. Pahojen kriisien hoitaminen vaatii usein enemmän kuin viikon tai viikonlopun mittaisen leirin.

Raamattu kehottaa meitä pitämään avioliittoa kaikin tavoin kunniassa (Kirje heprealaisille 13:4). Sen tulisi olla erityisen vaalimisen kohde. Pidämme avioliittoa kunniassa, kun osoitamme rakkautta puolisollemme, pidämme huolta perheestämme ja toimimme määrätietoisesti aviosuhteemme eteen.


(Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Suomen Viikkolehdessä nro 39, 23.9.2009)

PS. Lahdessa 17.10.2009 kokoonnutaan valtakunnalliseen Parisuhteen palikat -hankkeen viralliseen aloitustapahtumaan: Rakkaus on.

Jumalaa ja murhetta

Tulevana viikonloppuna (27.-30.8.2009) järjestää Suomen Raamattuopisto tapahtuman Helsingissä. Otsikko on ajankohtainen: ”Jumala on. Älä murehdi, iloitse elämästä!” Taustallahan on Lontoosta aloitettu ateistien mainoskampanja. Se kopioitiin Suomeen ja se näkyi pääkaupunkiseudun bussien kyljissä kesällä julistuksena: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä."

Minulla ei heti sytyttänyt, kun kuulin ateistien kampanjasta. Miten Jumala ja murehtiminen kuuluvat yhteen? Raamattuopiston tapahtuman otsikko sen sijaan on niin puhdasta kauraa, ettei siihen voi sanoa kuin aamenen. Mutta sitten alkoi iskeä kipinää. Kyllä ateisteilla taitaa sittenkin olla jotain perusteita yhdistää Jumala murehtimiseen.

Ainakin vielä 1700-luvulla oli tapana Suomen kristillisessä kielenkäytössä jakaa ihmiset kahteen ryhmään: suruttomat ja syntiset. Suruton vietti jumalatonta elämää tietämättömänä omasta synnistään, vaikka oli matkalla kohti kadotuksen kauhuja. Syntinen tarkoitti sellaista, joka oli herännyt ja siksi tunnisti oman huonoutensa ja kurjuutensa. Käsitteistö näkyy muun muassa vanhassa virressä 615: ”Oi suruton, niin varma menossasi.”

Sama on näkynyt myös pitkään ja laajalti suomalaiseen kristillisyyteen vaikuttaneiden körttiläisten eli heränneiden kielenkäytössä. Herännyt on synnintuntoonsa voimakkaasti havahtunut henkilö. Koska hän on syntinen ja kelvoton, on hän ”alatien kristillisyyden” kulkija, joka pystyy vain odottamaan ja ikävöimään Jumalan armoa. Vaikka körttiläisyydessä on vahvana tämä piirre, eikä pelastuksesta iloita ja riemuita julkisesti, eivät tähän asti tapaamani körtit ole mitenkään poikkeuksellisen surullisia tai murheellisia. He osaavat ottaa myös itsensä huumorilla, mistä ainakin Körttisanakirja on oiva osoitus.

Toki on myös niin, etteivät kaikki maallistuneet nykysuomalaiset saa oikein kiinni siitä, mitä jumalanpalveluksissa tapahtuu. Varsinkin, jos eteen osuu mollivoittoinen ja alavireinen kokonaisuus, voi olo olla kaikkea muuta kuin iloinen. Silti molli kuuluu jokaiseen elämään. Edesmennyt dogmatiikan professori Osmo Tiililä sanoi: ”Kirkko on täällä siksi, että täällä kuollaan.” Se pitää myös paikkansa. Täällä kuollaan. Seurakuntien työntekijät tekevät paljon sellaista työtä, joka liittyy sairaiden tukemiseen ja kuolleiden hautaamiseen. Se ei ole iloista puuhaa. Mutta se ei ole kaikki.

Olemme kristittyinä ilmeisesti antaneet itsestämme ja uskostamme niin murheellisen kuvan, että se saa ateistit ajattelemaan, että Jumala tuo elämään murhetta. Ehkäpä meidän olisi syytä tarkistaa asennettamme elämään ja lähimmäisiin. Voisimme elää vähemmän otsat kurtussa ja enemmän iloita ainutkertaisesta elämästämme. Jos vaikka joku ateistikin huomaisi, että ilomme ei ole vain taivaallista ja yliluonnollista!

Lapsena pyhäkoulussa, aikuisena uskossa

Suomen Viikkolehti (1.1.2009) julkaisi jutun Oxfordin yliopiston antropologian ja mielen tutkimuskeskuksen tutkijasta, Justin Barrettista. Hän oli vakuuttunut siitä, että lapset uskovat Jumalaan luonnostaan. Heillä on sisäsyntyinen ymmärrys siitä, että Joku on kaiken takana. Tutkimuksen tulos ei ole ihme, sillä sanoohan Raamattu, että Jumala on laittanut sydämiimme iankaikkisuuden (Saarnaaja 3:11, 1933 käännös).

Muistan omasta lapsuudestani vain muutamia välähdyksen omaisia asioita. En pienenä käynyt pyhäkouluja enkä kasvanut uskovassa kodissa. Muistan, että kun kerran katselin taivasta ja pilvien purjehtimista, tajusin Hänen olevan kaiken takana. Lapsen usko kuitenkin haihtui pois, koska sitä ei ruokittu millään tavalla. Vasta 16 –vuotiaana löysin henkilökohtaisen uskon Jeesukseen.

Omien lastemme myötä olen ihmetellyt sitä luonnollisuutta, miten he suhtautuvat Jumalaan. Samalla olemme vanhempina joutuneet pohtimaan sitä, miten osaisimme itse elää siten, että rakkaus Jumalaan välittyisi heille. Emme seuraa Jeesusta suvun perinteen, moraalisen esimerkin tai taloudellisen hyödyn vuoksi vaan siksi, että rakastamme Jumalaa. Se on asia, jonka haluamme välittää lapsillemme.

Seurakuntamme pyhäkouluissa lapsemme saavat tärkeitä rakennuspalikoita uskolleen. He ystävystyvät muihin lapsiin ja turvallisiin aikuisiin, jotka itsekin elävät Jumalaa rakastaen. He oppivat pienestä pitäen – näkymme mukaisesti – elämään yhdessä. Ystävät ovat tärkeitä kaiken ikäisille. Kun lapsilla on ystäviä seurakunnassa, kasvattaa se heidän rohkeuttaan elää uskoaan todeksi ja rohkeuttaan antaa uskon vaikuttaa omassa ympäristössään. Seurakunta ja Kristuksen seuraaminen ovat heille luontevia asioita, jotka luovat heille hyvää ja turvallista pohjaa elämään. Säännöllinen osallistuminen pyhäkouluihin vahvistaa sekä lapsen uskoa että tärkeitä ystävyyssuhteita.

Useimmat aikuisena uskossa olevat ovat saaneet pohjan uskolleen lapsina tai tehneet uskonratkaisun lapsuutensa tai nuoruutensa aikana. Siksi meidän aikuisten kunniatehtävä on panostaa niihin lapsiin, jotka seurakuntaamme on uskottu. Tule sinäkin mukaan vaikkapa avustamaan pyhäkoulussa. Ei tarvitse olla ammattilainen. Oman kortensa voi kantaa kekoon laittamalla eväitä tai kirjaamalla lapsia sisään pyhäkoulun alussa. Palvelemme, koska rakastamme Kristusta!

(Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Espoon vapaaseurakunnan lehdessä nro 2, 29.3.2009)

Kyllä ne muidenkin…

Istuin yhtenä tavallisena päivänä kahvilassa. Paikka oli täynnä kaikenikäisiä ihmisiä. Mukava puheensorina täytti paikan, kunnes se tapahtui taas – tällä kertaa suoraan selkäni takana. Päät kääntyivät, ilmeet kurtistuivat, merkitseviä katseita vaihdettiin. Tosin oma pääni pysyi samaan suuntaan kuin aikaisemmin. Suljin silmäni ja tunsin, miten kasvojeni lihakset rentoutuivat. Tunsin oloni hyväksi, siemaisin kupistani kuumaa kahvia, kyynel kohosi silmäkulmaani.

Kyseessä ei ollut vahingonilo. Siihen minulla ei ollut varaa. Olin vasta äskettäin ollut itse vastaavan tilanteen keskellä oman lapseni kanssa. Ei se ollut myöskään myötähäpeää. Olen opetellut olemaan itse häpeämättä tilanteissa, joissa jompikumpi tai molemmat lapsistani testaavat keuhkojaan ja äänijänteitään julkisella paikalla. En myöskään yleensä ala herkistelemään julkisella paikalla kovin helposti. Mutta nyt alkoi oikein sydäntä lämmittää tietoisuus siitä, että muidenkin lapset huutavat.

Ja lapsethan huutavat. Se on osa heidän kasvuaan. Sitä myöden vanhemmatkin voivat kokea yllättäviä venymisen hetkiä.

Kuluttaminen kuluttaa

Muistan vielä hyvin 90 -luvun laman ja sen kotiini tuomat huolet. Vanhempani toki yrittivät varjella meitä murkkuja aikuisten murheilta, mutta eivät ne täysin salassa pysyneet. Ehkä juuri noilta ajoilta itseeni on tarttunut tietynlainen varovaisuus rahankäyttöön. Pahimmillaan se on mennyt kitsauden ja epäterveen köyhäilyn puolelle. Ilman vaimoani varmaan kulkisin vielä vuonna 1995 ostamissani farkuissa ja collegepaidoissa.

Siitä ei ole kovinkaan kauan aikaa, kun monet talousvaikuttajat hokivat, että lamaa ei tule. Tuli kuitenkin. Harva talousviisas uskaltaa nyt povata, mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Silti jokaisesta tuutista tavallisia kansalaisia yllytetään kuluttamaan, jottei lama ruokkisi itse itseään. Kuluttamiskampanja vaikutti minuun heti. Päätin, että en todellakaan ala kuluttamaan rahojani yhtään enempää kuin ennen. Päinvastoin!

Kuluvan vuosikymmenen aikana Suomi on muiden teollisuusmaiden tapaan vaurastunut. Olemme saaneet elää lihavia vuosia. Raamatun erään talousviisaan ohjeiden mukaan yltäkylläisenä aikana pitäisi laittaa ylijäämää säästöön. Jossakin vaiheessa kuitenkin käy niin, että kasvu pysähtyy, taantuu tai jopa romahtaa. Luonnonkatastrofi, sota tai jokin muu seikka laittaa kaikki kasvuennusteet päälaelleen. Elpymistä odotellessa voisi sitten käyttää säästöjä elämiseen ja muiden auttamiseen.

Monissa perheissä eletään tuskaisia aikoja. Irtisanomisten ja lomautusten osuessa kohdalle, ei paljoa naurata. Jos tähän mennessä on eletty leveästi, tilistä tiliin, voi edessä olla raju säästökuuri. Se voi olla todella vaikeaa ihmiselle, joka on ehdollistettu kuluttajaksi, jolla on oikeus – jopa velvollisuus – kuluttaa kaikki rahansa. Mitä hänelle jää, kun rahaa ei enää tule?

Jatkuva kasvun tavoittelu on tuomittu epäonnistumaan. Tällä väestömäärällä ja kulutusinnolla maapallo imetään tyhjiin luonnonvaroista. Tuleville sukupolville ei jää muuta kuin säteilevät ydinjätteet muistoksi meistä, jotka pidimme oikeutenamme ajatella vain itseämme, tuhota meille lainatun viinitarhan ja kuluttaa sen käyttökelvottomaksi – samoin itsemme.