Kyllä ne muidenkin…

Istuin yhtenä tavallisena päivänä kahvilassa. Paikka oli täynnä kaikenikäisiä ihmisiä. Mukava puheensorina täytti paikan, kunnes se tapahtui taas – tällä kertaa suoraan selkäni takana. Päät kääntyivät, ilmeet kurtistuivat, merkitseviä katseita vaihdettiin. Tosin oma pääni pysyi samaan suuntaan kuin aikaisemmin. Suljin silmäni ja tunsin, miten kasvojeni lihakset rentoutuivat. Tunsin oloni hyväksi, siemaisin kupistani kuumaa kahvia, kyynel kohosi silmäkulmaani.

Kyseessä ei ollut vahingonilo. Siihen minulla ei ollut varaa. Olin vasta äskettäin ollut itse vastaavan tilanteen keskellä oman lapseni kanssa. Ei se ollut myöskään myötähäpeää. Olen opetellut olemaan itse häpeämättä tilanteissa, joissa jompikumpi tai molemmat lapsistani testaavat keuhkojaan ja äänijänteitään julkisella paikalla. En myöskään yleensä ala herkistelemään julkisella paikalla kovin helposti. Mutta nyt alkoi oikein sydäntä lämmittää tietoisuus siitä, että muidenkin lapset huutavat.

Ja lapsethan huutavat. Se on osa heidän kasvuaan. Sitä myöden vanhemmatkin voivat kokea yllättäviä venymisen hetkiä.