Tulevana viikonloppuna (27.-30.8.2009) järjestää Suomen Raamattuopisto tapahtuman Helsingissä. Otsikko on ajankohtainen: ”Jumala on. Älä murehdi, iloitse elämästä!” Taustallahan on Lontoosta aloitettu ateistien mainoskampanja. Se kopioitiin Suomeen ja se näkyi pääkaupunkiseudun bussien kyljissä kesällä julistuksena: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä."
Minulla ei heti sytyttänyt, kun kuulin ateistien kampanjasta. Miten Jumala ja murehtiminen kuuluvat yhteen? Raamattuopiston tapahtuman otsikko sen sijaan on niin puhdasta kauraa, ettei siihen voi sanoa kuin aamenen. Mutta sitten alkoi iskeä kipinää. Kyllä ateisteilla taitaa sittenkin olla jotain perusteita yhdistää Jumala murehtimiseen.
Ainakin vielä 1700-luvulla oli tapana Suomen kristillisessä kielenkäytössä jakaa ihmiset kahteen ryhmään: suruttomat ja syntiset. Suruton vietti jumalatonta elämää tietämättömänä omasta synnistään, vaikka oli matkalla kohti kadotuksen kauhuja. Syntinen tarkoitti sellaista, joka oli herännyt ja siksi tunnisti oman huonoutensa ja kurjuutensa. Käsitteistö näkyy muun muassa vanhassa virressä 615: ”Oi suruton, niin varma menossasi.”
Sama on näkynyt myös pitkään ja laajalti suomalaiseen kristillisyyteen vaikuttaneiden körttiläisten eli heränneiden kielenkäytössä. Herännyt on synnintuntoonsa voimakkaasti havahtunut henkilö. Koska hän on syntinen ja kelvoton, on hän ”alatien kristillisyyden” kulkija, joka pystyy vain odottamaan ja ikävöimään Jumalan armoa. Vaikka körttiläisyydessä on vahvana tämä piirre, eikä pelastuksesta iloita ja riemuita julkisesti, eivät tähän asti tapaamani körtit ole mitenkään poikkeuksellisen surullisia tai murheellisia. He osaavat ottaa myös itsensä huumorilla, mistä ainakin Körttisanakirja on oiva osoitus.
Toki on myös niin, etteivät kaikki maallistuneet nykysuomalaiset saa oikein kiinni siitä, mitä jumalanpalveluksissa tapahtuu. Varsinkin, jos eteen osuu mollivoittoinen ja alavireinen kokonaisuus, voi olo olla kaikkea muuta kuin iloinen. Silti molli kuuluu jokaiseen elämään. Edesmennyt dogmatiikan professori Osmo Tiililä sanoi: ”Kirkko on täällä siksi, että täällä kuollaan.” Se pitää myös paikkansa. Täällä kuollaan. Seurakuntien työntekijät tekevät paljon sellaista työtä, joka liittyy sairaiden tukemiseen ja kuolleiden hautaamiseen. Se ei ole iloista puuhaa. Mutta se ei ole kaikki.
Olemme kristittyinä ilmeisesti antaneet itsestämme ja uskostamme niin murheellisen kuvan, että se saa ateistit ajattelemaan, että Jumala tuo elämään murhetta. Ehkäpä meidän olisi syytä tarkistaa asennettamme elämään ja lähimmäisiin. Voisimme elää vähemmän otsat kurtussa ja enemmän iloita ainutkertaisesta elämästämme. Jos vaikka joku ateistikin huomaisi, että ilomme ei ole vain taivaallista ja yliluonnollista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti