Ruokaroskaa

Useampana jouluna olen joutunut harmittelemaan monia epäkristillisiä piirteitä, joita joulun viettoon Suomessa liittyy. Yksi niistä on ollut se mieletön ruoan haaskaaminen, jota omankin perheemme piirissä olemme syystä tai toisesta joutuneet tekemään.

Joulun valmisteluun ja itse joulun juhlintaan kuuluu jääkaapin ahtaaminen täyteen juhlaruokaa. Laatikot, kinkut ja rosollit ynnä muut ovat tärkeä ja perinteinen osa Vapahtajan syntymäjuhlan viettämistä. Mitä lienee päässämme liikkunut, kun olemme ensin saaneet ruoat hankittua, katettua ne pöytään kerran tai pari ja sitten jo tuumanneet, että nyt alkaisi jo riittää tätä lajia. Mutta yhä jääkaappi pursuaa sitä samaa.

Niin siinä on kuitenkin käynyt, että loput herkut ovat päätyneet ruokkimaan biojäteastiaa. Omatunto soimaa turhasta tuhlaamisesta, kun hyvää ruokaa menee hukkaan ja samalla monet muut kuolevat nälkään jossain kaukana. Ei siinä ilmastonmuutostakaan yhtään jarrutella, kun ylimääräistä ruokaa mätetään menemään. Tänä jouluna kävi kuitenkin toisin!

Tiesimme jo etukäteen, että olisimme kotona lähinnä jouluaattoiltapäivän ja -yön. Ilta menisi seurakuntamme järjestämässä Yksinäisten joulujuhlassa, jonne Espoon Minimani oli lahjoittanut suuren määrään jouluruokia (Iso kiitos Minimanille jälleen kerran!) ja pari seuraavaa päivää istuisimme sukulaistemme notkuvissa joulupöydissä. Jouluruokaostosten pitäisi riittää vain yhteen ateriaan aattona.

Kaupassa hyllyt notkuivat kinkkuja. Joululaatikoita oli käytävilläkin lavakaupalla. Lamasta ei tietoakaan. En voinut olla ajattelematta: ”Miten ihmeessä kaikki tuo saadaan myytyä? Mitenköhän paljon tuosta kaikesta päätyy kaatopaikalle? Miksi meidän pitää syödä itsemme ähkyyn?” Entisinä aikoina sen vielä ymmärsi, kun joulu oli ehkä se ainoa aika, jolloin pöytään pantiin parasta ja paljon. Nyt meillä on niin paljon jatkuvasti.

Suuntasin vaimoni neuvosta ohi laatikkolavojen ruokaosaston tiskille. Jostain syystä kaupansedän kasvoista kuvastui pieni hämmästys, kun aloin luetella listaani: ”150 g lanttulaatikkoa, 150 g perunalaatikkoa…” Kyllä sekin kävi mielessä pariin kertaan, että voiko tämä ihan oikeasti riittää meille. Pitäisikö vielä ottaa 100 g lisää? Tai jos varmuuden vuoksi ostaisinkin ne samanlaiset isot valmislaatikot, mitä aina ennenkin. Pidin kuitenkin pääni kylmänä ja tyydyin tuohon määrään.

Jouluaattoaamuna nautimme riisipuurosta. Joulurauhan kuuntelin tyttäreni kanssa radiosta, kun kasasimme piparkakkumuumitaloa. Joulupöytään kävimme hyvillä mielin nauttimaan perinteisistä jouluruoista. Vatsat tulivat täyteen – ehkä olisin voinut vielä vähän vähemmän silti syödä – eikä ruokaa mennyt hukkaan. Jouluruoista ei päätynyt Ämmässuolle muuta kuin perunoiden kuoret.

Uskoa politiikkaan

Pekingin 2008 kesäolympialaisten alla mediassa kohuttiin siitä, että politiikkaa ja urheilua ei pitäisi sekoittaa keskenään. Osa paheksui maailman kärkijohtajien osallistumista, osa paheksui paheksujia. Harvoilla johtajilla oli kanttia jäädä kotiin ja sanoa, ettei vierailullaan halua osoittaa tukeaan valtionjohdolle, joka järjestelmällisesti rajoittaa kansalaistensa ilmaisun-, kokoontumisen- ja uskonnonvapautta.

Historiassa politiikka ja urheilu ovat kulkeneet käsi kädessä. Mitä vääristyneempi hallinto, sitä röyhkeämmin suurkisoja on käytetty hyväksi oman aatteen tai julkisuuskuvan kiillottamiseen. Räikein esimerkki lienee yhä natsi-Saksan propagandaolympialaiset vuonna 1936.

Kuntavaalien kolkutellessa postiluukkujamme, alkaa jälleen sekoittamisen paheksunta. Nyt tosin urheilijat voivat aivan rauhassa sekoittautua politiikan tekemiseen, ajamaan itselleen tärkeitä asioita. Paheksunnan kohteeksi joutuvat heidän sijastaan ne, jotka kehtaavat sekoittaa politiikan ja uskonnon keskenään. Se, jos mikä, on pöyristyttävää! Mutta sitten kun järjestetään seurakuntavaalit, ovat listoineen esillä myös – ketkä muutkaan kuin – poliittiset ryhmät. Silloin kukaan ei nosta äläkkää, vaikka politiikkaa sekoitetaan kirkon elämään. Mutta sitten kirkon asiaa, uskoa, ei saakaan sekoittaa politiikkaan.

”Moses is Moses and business is business” on tuttu lause niille, jotka eivät halua olla niin tarkkoja liiketoimiensa eettisyydestä. Eihän uskontoa toki sovi sekoittaa työntekoon. Aivan kuin uskon asiat olisivat jokin erillinen saareke elämässä, jota tulisi toteuttaa vain ja ainoastaan kirkossa sunnuntaina. Toki näin pitäisikin olla, jos Jeesuksen tarkoitus olisi ollut, että hänen seuraajansa keskittyisivät vain liturgiaan, suitsukkeisiin, rituaaleihin ja veisaamiseen.

Usko Kristukseen läpäisee koko elämän. Se ei rajoitu kirkon seinien sisälle, vaan levittäytyy kaikkialle sinne, missä Kristukseen uskotaan ja missä hänet tunnetaan henkilökohtaisena Vapahtajana. Se vaikuttaa liiketoimintaan ja työntekoon. Se vaikuttaa arvoihin ja valintoihin. Se vaikuttaa ihmisen arvostukseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Jos se ei vaikuta, saavat yhteiskuntamme elämää ohjata raha, tehokkuus, hyöty ja voitto – vahvemman ja röyhkeämmän oikeus. Ehkä poliitikkojen olisi vain hyväksyttävä, että kaikki se, mitä he harrastavat, miten viettävät vapaa-aikansa tai mitä he ikinä tekevätkään, väkisinkin osoittaa heidän (poliittisen) tukensa tai vastustuksensa näitä asioita kohtaan. On mahdotonta erottaa poliittinenmatti ja penkkiurheilijamatti toisistaan.

Elämän leikkaamista

Tiistaina 23.9.08 tapahtunut tragedia Kauhajoella oli monin tavoin toisintoa siitä, mitä tapahtui Jokelassa 7.11.07. Molemmissa nuoret ihmiskuntaa vihaavat miehet murhasivat tuntemiaan ihmisiä ja lopulta itsensä. Koko maa järkyttyi. Kaikkien huulilla oli kysymys: Miksi?

Näen huolestuttavia piirteitä yhteiskunnassamme, jotka vaikuttavat jokaiseen yksilöön kielteisesti jo lapsesta lähtien. Katselen maailmaa kahden pienen lapsen isän ja pastorin silmin, ja siksi ehkä näen nämä asiat niin selkeästi. Ongelmat limittyvät toisiinsa.

Avioliittoa ja perinteistä ydinperhemallia on pitkään väheksytty. Avioeron hakeminen on tehty helpoksi. Yhä harvemmat saavat terveen mallin toimivasta avioliitosta omasta kodistaan, jossa kasvavat. Lainsäätäjien olisi palautettava avioliiton kunnioitus yli muiden parisuhdemallien. Avioliiton solmiminen tulisi tehdä houkuttelevammaksi myös taloudellisesti. Avioeroja ei voida kieltää, mutta eroa harkitsevat olisi saatava hakemaan apua aviokriisiinsä. Siltikin avioliittoa on helpompi rikastuttaa hyvänä aikana, kuin alkaa parsia jo pahasti repaleista suhdetta kasaan keskellä vaikeuksia.

Kun avioliitto ja perhe voivat huonosti, ei ole mikään ihme, että lapsetkin oireilevat. Lapset tarvitsevat vanhempiensa läsnäoloa, rakkautta ja rajoja. Liian moni vanhempi ulkoistaa jälkikasvunsa kasvatuksen jo alakouluiässä televisiolle, pelikonsoleille ja netille. Kahdessa ensimmäisessä ikärajat ovat olemassa, mutta miksi ihmeessä netissä saa olla mitä törkyä tahansa ilman mitään ikä- tai sisältörajoituksia. En ymmärrä, kenen sananvapautta se loukkaa, jos väkivalta- ja pornosivustot estettäisiin edes koulujen ja kirjastojen koneilta? Parempi ne olisi suodattaa koko verkosta pois. Jos joku vielä väittää, ettei se ole mahdollista, on väite puppua. Nettisensuurin mallimaassa Kiinassa on saatu menestyksellisesti estettyä kansalaisten pääsy monille sellaisille sivustoille, jotka meillä ovat itsestään selvyyksiä vauvasta vaariin.

Avioliiton ja perheen alasajo johtunevat siitä, että kaikkea pidetään suhteellisena. Toisin sanoen enää ei uskota, että olisi joitakin muuttumattomia perusarvoja, joiden kautta elämä voitaisiin määritellä. Sen seurauksena jokainen voi itse päättää, mikä on totta ja oikein. Tämä on johtanut voimakkaaseen itsekkyyden esiinmarssiin. Jeesus opetti: ”…kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille.” Nykyinen ajattelu on pikemmin sitä, että otan muilta, mitä haluan. Vastineeksi en anna mitään – ainakaan ilman korvausta.

Miksi kristillisiä arvoja pitäisi alkaa taas suosia, miksi nettiä pitäisi sensuroida, miksi avioliitto ja perhe pitäisi nostaa ylitse muiden? – Siksi, että avioliitto ja perhe tuovat vakautta koko yhteiskuntaan. Ne tarjoavat lapsille parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Ehjän perheen lapsella on paremmat mahdollisuudet ehjään elämään. – Siksi, että väkivalta ja porno koukuttavat ihmisiä ikään katsomatta. Ne eivät tuo mitään hyvää yhdenkään lapsen kehitykseen. Ne vääristävät ajattelua ja suhtautumista eläviin ihmisiin. – Siksi, että kristilliset arvot ovat peräisin elämän Suunnittelijalta ja Antajalta. Ne ohjaavat jokaista ihmistä kunnioittamaan Luojaansa yli kaiken ja lähimmäisiään, niin kuin itseään. Ilman näitä arvoja kuljemme harhaan.

Se, mitä kylvämme, määrää sen, mitä niitämme. Jos kylvämme itsekkyyttä, omahyväisyyttä, suhteellisuutta, ylpeyttä, vihaa ja väkivaltaa, mitä se meille tuo? Yhä uusia murhenäytelmiä kouluissa, perheissä, yksilöiden elämässä. Kallisarvoista elämää leikataan ennen aikojaan. Kun omalla elämällä ei ole merkitystä, ei muidenkaan elämällä sitä ole.

Kuolemasta on kysymys

Johtuneeko kolmenkympin kriisistä vai mistä, mutta olen viime aikoina miettinyt paljon kuolemaa. Ajatuksiini ovat varmasti vaikuttaneet muutamat vakavat sairaudet ja kuolemantapaukset tuttavapiirissäni. Elämän lyhyys ja hauraus ovat tulleet tutuiksi aivan uudella tavalla.

Kuolemasta on tehty yhteiskunnassamme muusta elämästä eristetty alue, jota pyritään välttämään kaikin keinoin. Niin ei pitäisi olla – onhan se jokaisen edessä ennemmin tai myöhemmin. Kun se hetki tulee, olenko valmis? Olenko elänyt niin, ettei läheisteni tarvitse surra poissaoloani heidän elämästään, kun vielä elin? Olenko käyttänyt aikani maan päällä viisaasti, ennen kuin ruumiini kätketään sen poveen? Olenko valmis kohtaamaan Luojani, jolle minun on tehtävä tili?

Kerran eräs kollegani sanoi lehtihaastattelussa, että hänen tavoitteenaan on tulla vanhaksi, viisaaksi ja hyväsydämiseksi. Olen ajatellut tuon olevan hyvä maali itsellenikin. Näistä ominaisuuksista ensimmäinen on sittenkin kaikkein helpoin saavuttaa, vaikka sairaudet, väkivaltarikokset ja liikenneonnettomuudet vaanivat lähellä kaiken ikäisiä. Jos Herra minulle ikää suo, niin olisi se upeaa kiikkua harmaahapsisena keinustuolissa, nostaa pieni lapsenlapsenlapsi syliin, katsoa häntä lempein silmin ja puhua hänelle syviä elämänviisauksia (joita hän ei vielä ymmärtäisi). Vanhuus tulee itsestään, mutta viisauden voi menettää ja sydämensä myrkyttää. Jumala näiltä kahdelta viimeiseltä varjelkoon.

Kuolema sinänsä ei minua pelota, mutta se pelottaa, miten käy perheelleni sen jälkeen. En voi tietää, missä järjestyksessä me täältä aikanaan poistumme. Jos saisin valita, niin tietenkin lähtisin korkeassa iässä kuin aikanaan Aabraham, Iisak, Job ja Daavid. Heistä jokaisesta sanotaan Raamatussa: ”…kuoli elämästä kyllänsä saaneena.”

Kuolintapa on toisinaan ollut pelottava ajatus. Entä jos joudun kärsimään kovia kipuja ja kuolen pitkällisen sairauden murtamana? Miten sen kestäisin? Miten läheiseni sen kestäisivät? Nuorena toivoin aina, että kuolemani olisi nopea ja kivuton. Silloin jopa ajattelin, etten koskaan näkisi sitä päivää, jolloin täytän 25 vuotta. Se oli ja meni jo aikaa sitten. Elämänjanoni on itse asiassa vain kasvanut iän karttuessa.

Nopea kuolema on helppo ja armelias sille, joka kuolee. Mutta niille, jotka jäävät jäljelle, se tulee varkain ja yllättäen. Siihen ei ole aikaa valmistautua, eikä ottaa sitä vastaan. Siksi olisi parempi, että elämän liekki hiipuisi hiljaa pois, kuin että hopealanka katkeaisi äkkiä arvaamatta. Sanon tämän ilman omakohtaista kokemusta siitä, millaisia tuskia voi hivuttava sairaus tuoda tullessaan. Mutta silloin meillä kaikilla olisi aikaa valmistautua väistämättömään, olisi aikaa järjestellä asioita ja jättää läheisille jäähyväiset – vaikka monien kanssa ne olisivatkin vain väliaikaiset.

Kuolema on ”vihollisista viimeinen”, jonka Kristus tulee eräänä päivän kukistamaan. Uskovalle kuolema ei ole tappio, vaan loppujen lopuksi se on voitto. Voiton takeena on Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus. Vaikka kuolemme, saamme elää ikuisesti yhdessä hänen kanssaan, eikä siellä enää ole murhetta, valitusta tai vaivaa – vaan pelkkää iloa ja riemua!

”ensi jouluksi jerusalemiin
aasilla tai ilman
tahdon nousta siioniin
ensi jouluksi jerusalemiin
tulivaunuilla tai jalan
aion kultakaupunkiin
ja mä toivon”

Semmarit

ENSI JOULUKSI JERUSALEMIIN (Miettinen/Pulli/Tuuri)

Häkellyksestä helpotukseen

Kun kuulin eräältä ystävältäni, että Kansanlähetykseen kuulunut raamatunopettaja, Jarmo Sormunen, oli eronnut liikkeestä, kirkosta ja pappisvirasta, olin tavallista häkeltyneempi. Tavallista häkeltyneempi siinä mielessä, että Sormunen ei ollut mielestäni tyypillinen kirkosta eroaja – saati voimakkaasti mielipiteitä jakava persoona kuten Nokia-Mission Markku Koivisto.

Jos Sormusen kaltaiset laajasti arvostetut ja vaikutusvaltaiset henkilöt jättävät luterilaisen kansankirkon, alan todella huolestua. Olen elänyt sellaisessa kuvitelmassa, että kirkon viralliset herätysliikkeet tarjoavat monille Raamatun sanaan uskoville helpomman ja vapaamman toimintaympäristön kuin monille muille kirkon työntekijöille. Herätysliikkeissä toimiminen on helpottanut sisäistä ristiriitaa, joka on väistämättä noussut arvojen ja todellisuuden ristiriidoissa.

Häkellykseni helpottui, kun luin Kotimaan nettisivuilta, että Sormunen saattaa mennä mukaan uuteen jyväskyläläiseen Satamaseurakuntaan. Sitä puuhaavat henkilöt ilmoittivat pyrkivänsä saamaan jäseniä ennen kaikkea niistä, joilla ei ole seurakuntayhteyttä. Muiden seurakuntien aktiiveja ei haluta kalastella. Molemmat erittäin hyviä periaatteita! Uusia seurakuntia tarvitaan, koska nykyiset eivät tavoita tarpeeksi kansaa hyvällä uutisella. Tällaisissa puitteissa Sormusen lahjat ovat siunaukseksi monille myös jatkossa. Kansanlähetyksen puolesta kyllä harmittaa.

Ilmeisesti muitakin painaa suru siitä, miten kirkko on hylännyt raamatullisia periaatteita. Suurena pelkona mieliä painaa, miten kirkko ottaa kantaa muun muassa homoparien rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseen. Vielä niitä ei siunata virallisesti, mutta asian kannattajat vievät eteenpäin vääjäämätöntä väsytystaistelua. Monet sanovat, että jos tämä hyväksytään – niin kuin Ruotsin luterilainen kirkko on tehnyt – niin sitten he viimeistään jättävät kirkon.

Itse aikoinani erosin kirkosta ja liityin Vapaakirkkoon osaltaan siksi, että en silloin pystynyt sovittamaan yhteen Raamattua ja kirkkoni toimintaa. Ehkä nykyisin olisin toiminut toisin, kuka tietää. Toivoisin silti – jos minulla nyt Vapaakirkon pastorina mitään sanottavaa asiassa on –, että kansankirkon jäsenet eivät hylkäisi kirkkoaan tämän tai minkään muunkaan asian tähden. En pyydä ketään hyväksymään Raamatun vastaisia päätöksiä. Se, mitä pyydän, on kärsivällisyys Suomen kansan tähden.

Vapaat kristilliset kirkkokunnat tavoittavat vain hyvin pienen osan kansastamme. Ilman erityistä herätyksen aikaa, jota juuri nyt ei kansamme keskuudessa ole, vain luterilainen kirkko voi olla Jumalan ase tämän kansakunnan muuttumisessa ja pelastumisessa. Se edellyttää sitä, että tässä kirkossa ne, jotka tuntevat Jumalan ja elävät uskoaan todeksi, pysyvät kirkossa. Erityisesti tämä koskee niitä, jotka palvelevat kirkon viroissa. Jos he ovat laumalleen esikuvia sitoutumisessa Kristukseen, hänen Sanaansa ja hänen ruumiiseensa, kirkkoon, pysyy toivo vahvana. Paras keino vaikuttaa, on sisältäpäin.

Apupyörät historiaan!

Pienellä lapsella elämän ilot ja surut muodostuvat usein pienistä asioista. Se on tullut taas kerran nähdyksi ja koetuksi, kun viisivuotias esikoisemme on harjoitellut polkupyörällä ajoa.

Viime kesänä tyttö kaatui pahasti, kun apupyörä sujahti kotimme lähellä olevalla hiekkatiellä kuoppaan. Sekös jätti pieneen mieleen pelon uusista kaatumisista, mustelmista ja haavoista. Tänä kesänä kuitenkin irrotin apupyörät ennen kesälomaa ja aloitimme treenaamisen ilman niitä. Se oli aikuisen mielestä tuskastuttavaa ja hidasta. Pinnat meinasivat palaa monta kertaa. Vastaantulijoiden katseista kuvastui lähinnä sääli – ei lasta, vaan surkeaa pyöräilynopettajaa kohtaan.

Polkupyörättömän kesälomareissun jälkeen jatkoimme. Ajelutin tyttöä läheisellä hiekkakentällä ympäriinsä. Välillä irrotin otteeni tangosta. Edistystä oli tapahtunut selvästi meissä molemmissa. Rohkaisin ja kehuin häntä niin paljon kuin osasin. Tyttö ei kuitenkaan luottanut itseensä ja edistymiseensä. Kun pääsimme takaisin neljän seinän sisälle, aloin mielessäni etsimään jakoavaintani ja apupyöriä, jotka vääntäisin takaisin paikoilleen. Mitä sitten, vaikka muut ihmettelisivät viisivuotiasta apupyöräilijää? Itse opin jo kolmivuotiaana nassikkana tämän taidon, mutta eiväthän kaikki lapset opi asioita yhtä nopeasti – oli kyse sitten pottailusta, puhumisesta tai pyöräilystä. Kun mainitsin aikeistani vaimolleni, hän tyrmäsi sen heti. Kyllä tytön pitää nyt vain sinnikkäästi jatkaa.

Seuraavalla kerralla, kun ehdotimme hänelle harjoittelua, pääsi tytöllä itku ja kiukku: ”Polkupyörä on ihan tyhmä! Mä en ikinä opi ajamaan! En ikinä! En ikinä!” Kävi mielessä, että niin tässä voi hyvinkin käydä. Pääsimme kuitenkin ulos. Ajamista säesti kiljunta ja itku, joka raikui koko naapurustossa. Kotona jatkoin rohkaisua ja kehuin edistymistä. Eihän se aikuisten mittapuun mukaan ollut huimaa, mutta kuitenkin. Iltarukouksessa kiitimme siitä, miten tyttö oli oppinut jo paljon ja pyysimme apua loppuharjoitteluun.

Kun sain tytön nousemaan satulaan uudestaan, alkoi tapahtua. Tasapaino oli löytynyt, pelko kaatumisesta lähes poissa ja luottamus omiin kykyihin kasvanut. Hymy tulvi tytön kasvoilla. Pyöräily olikin kivaa. Pidin yhä kiinni tangosta, mutta aina kun päästin siitä irti, tyttö ajoi aivan omillaan. Nyt ei vain isällä riittänyt luottamusta, että tyttö osaa. Apupyörät päätin jättää odottamaan pikkuveljeä, joka saa jatkaa harjoittelua siskonsa pyörällä, kunhan kasvaa pituutta.

Hänen kanssaan on haasteena ensin saada hänet oman pyöränsä selkään. Poika kun ei tykkää siinä istua, vaan mieluummin maassa pyörän vieressä ja korjailla polkimia, satulaa ja pinnoja…