Kuolemasta on kysymys

Johtuneeko kolmenkympin kriisistä vai mistä, mutta olen viime aikoina miettinyt paljon kuolemaa. Ajatuksiini ovat varmasti vaikuttaneet muutamat vakavat sairaudet ja kuolemantapaukset tuttavapiirissäni. Elämän lyhyys ja hauraus ovat tulleet tutuiksi aivan uudella tavalla.

Kuolemasta on tehty yhteiskunnassamme muusta elämästä eristetty alue, jota pyritään välttämään kaikin keinoin. Niin ei pitäisi olla – onhan se jokaisen edessä ennemmin tai myöhemmin. Kun se hetki tulee, olenko valmis? Olenko elänyt niin, ettei läheisteni tarvitse surra poissaoloani heidän elämästään, kun vielä elin? Olenko käyttänyt aikani maan päällä viisaasti, ennen kuin ruumiini kätketään sen poveen? Olenko valmis kohtaamaan Luojani, jolle minun on tehtävä tili?

Kerran eräs kollegani sanoi lehtihaastattelussa, että hänen tavoitteenaan on tulla vanhaksi, viisaaksi ja hyväsydämiseksi. Olen ajatellut tuon olevan hyvä maali itsellenikin. Näistä ominaisuuksista ensimmäinen on sittenkin kaikkein helpoin saavuttaa, vaikka sairaudet, väkivaltarikokset ja liikenneonnettomuudet vaanivat lähellä kaiken ikäisiä. Jos Herra minulle ikää suo, niin olisi se upeaa kiikkua harmaahapsisena keinustuolissa, nostaa pieni lapsenlapsenlapsi syliin, katsoa häntä lempein silmin ja puhua hänelle syviä elämänviisauksia (joita hän ei vielä ymmärtäisi). Vanhuus tulee itsestään, mutta viisauden voi menettää ja sydämensä myrkyttää. Jumala näiltä kahdelta viimeiseltä varjelkoon.

Kuolema sinänsä ei minua pelota, mutta se pelottaa, miten käy perheelleni sen jälkeen. En voi tietää, missä järjestyksessä me täältä aikanaan poistumme. Jos saisin valita, niin tietenkin lähtisin korkeassa iässä kuin aikanaan Aabraham, Iisak, Job ja Daavid. Heistä jokaisesta sanotaan Raamatussa: ”…kuoli elämästä kyllänsä saaneena.”

Kuolintapa on toisinaan ollut pelottava ajatus. Entä jos joudun kärsimään kovia kipuja ja kuolen pitkällisen sairauden murtamana? Miten sen kestäisin? Miten läheiseni sen kestäisivät? Nuorena toivoin aina, että kuolemani olisi nopea ja kivuton. Silloin jopa ajattelin, etten koskaan näkisi sitä päivää, jolloin täytän 25 vuotta. Se oli ja meni jo aikaa sitten. Elämänjanoni on itse asiassa vain kasvanut iän karttuessa.

Nopea kuolema on helppo ja armelias sille, joka kuolee. Mutta niille, jotka jäävät jäljelle, se tulee varkain ja yllättäen. Siihen ei ole aikaa valmistautua, eikä ottaa sitä vastaan. Siksi olisi parempi, että elämän liekki hiipuisi hiljaa pois, kuin että hopealanka katkeaisi äkkiä arvaamatta. Sanon tämän ilman omakohtaista kokemusta siitä, millaisia tuskia voi hivuttava sairaus tuoda tullessaan. Mutta silloin meillä kaikilla olisi aikaa valmistautua väistämättömään, olisi aikaa järjestellä asioita ja jättää läheisille jäähyväiset – vaikka monien kanssa ne olisivatkin vain väliaikaiset.

Kuolema on ”vihollisista viimeinen”, jonka Kristus tulee eräänä päivän kukistamaan. Uskovalle kuolema ei ole tappio, vaan loppujen lopuksi se on voitto. Voiton takeena on Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus. Vaikka kuolemme, saamme elää ikuisesti yhdessä hänen kanssaan, eikä siellä enää ole murhetta, valitusta tai vaivaa – vaan pelkkää iloa ja riemua!

”ensi jouluksi jerusalemiin
aasilla tai ilman
tahdon nousta siioniin
ensi jouluksi jerusalemiin
tulivaunuilla tai jalan
aion kultakaupunkiin
ja mä toivon”

Semmarit

ENSI JOULUKSI JERUSALEMIIN (Miettinen/Pulli/Tuuri)