Apupyörät historiaan!

Pienellä lapsella elämän ilot ja surut muodostuvat usein pienistä asioista. Se on tullut taas kerran nähdyksi ja koetuksi, kun viisivuotias esikoisemme on harjoitellut polkupyörällä ajoa.

Viime kesänä tyttö kaatui pahasti, kun apupyörä sujahti kotimme lähellä olevalla hiekkatiellä kuoppaan. Sekös jätti pieneen mieleen pelon uusista kaatumisista, mustelmista ja haavoista. Tänä kesänä kuitenkin irrotin apupyörät ennen kesälomaa ja aloitimme treenaamisen ilman niitä. Se oli aikuisen mielestä tuskastuttavaa ja hidasta. Pinnat meinasivat palaa monta kertaa. Vastaantulijoiden katseista kuvastui lähinnä sääli – ei lasta, vaan surkeaa pyöräilynopettajaa kohtaan.

Polkupyörättömän kesälomareissun jälkeen jatkoimme. Ajelutin tyttöä läheisellä hiekkakentällä ympäriinsä. Välillä irrotin otteeni tangosta. Edistystä oli tapahtunut selvästi meissä molemmissa. Rohkaisin ja kehuin häntä niin paljon kuin osasin. Tyttö ei kuitenkaan luottanut itseensä ja edistymiseensä. Kun pääsimme takaisin neljän seinän sisälle, aloin mielessäni etsimään jakoavaintani ja apupyöriä, jotka vääntäisin takaisin paikoilleen. Mitä sitten, vaikka muut ihmettelisivät viisivuotiasta apupyöräilijää? Itse opin jo kolmivuotiaana nassikkana tämän taidon, mutta eiväthän kaikki lapset opi asioita yhtä nopeasti – oli kyse sitten pottailusta, puhumisesta tai pyöräilystä. Kun mainitsin aikeistani vaimolleni, hän tyrmäsi sen heti. Kyllä tytön pitää nyt vain sinnikkäästi jatkaa.

Seuraavalla kerralla, kun ehdotimme hänelle harjoittelua, pääsi tytöllä itku ja kiukku: ”Polkupyörä on ihan tyhmä! Mä en ikinä opi ajamaan! En ikinä! En ikinä!” Kävi mielessä, että niin tässä voi hyvinkin käydä. Pääsimme kuitenkin ulos. Ajamista säesti kiljunta ja itku, joka raikui koko naapurustossa. Kotona jatkoin rohkaisua ja kehuin edistymistä. Eihän se aikuisten mittapuun mukaan ollut huimaa, mutta kuitenkin. Iltarukouksessa kiitimme siitä, miten tyttö oli oppinut jo paljon ja pyysimme apua loppuharjoitteluun.

Kun sain tytön nousemaan satulaan uudestaan, alkoi tapahtua. Tasapaino oli löytynyt, pelko kaatumisesta lähes poissa ja luottamus omiin kykyihin kasvanut. Hymy tulvi tytön kasvoilla. Pyöräily olikin kivaa. Pidin yhä kiinni tangosta, mutta aina kun päästin siitä irti, tyttö ajoi aivan omillaan. Nyt ei vain isällä riittänyt luottamusta, että tyttö osaa. Apupyörät päätin jättää odottamaan pikkuveljeä, joka saa jatkaa harjoittelua siskonsa pyörällä, kunhan kasvaa pituutta.

Hänen kanssaan on haasteena ensin saada hänet oman pyöränsä selkään. Poika kun ei tykkää siinä istua, vaan mieluummin maassa pyörän vieressä ja korjailla polkimia, satulaa ja pinnoja…