Istun Helsingin hallinto-oikeuden salissa. Käteni hikoavat, sydän pamppailee tavallista nopeammin. Oikeuden puheenjohtaja pyytää toistamaan perässään todistajan vakuutuksen. Olen elämäni ensimmäistä kertaa oikeudessa. Vaikka olen vain todistaja asiassa, jossa ei ole tapahtunut rikosta, olen hermostunut. Voin vain kuvitella, missä tunnelmissa istuu salin toisella puolella oleva vastaaja, jonka puolesta todistan.
Kysymykset alkavat. Kuinka olette tutustuneet? Mikä on arvionne hänen vakaumuksestaan? Kuinka hän harjoittaa uskoaan? Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut, jos joku olisi sanonut, että istuisin suomalaisessa oikeussalissa todistamassa jonkun ihmisen henkilökohtaisesta uskonvakaumuksesta. Uskon aitous on noussut suomalaisessa kulttuurissa aivan uudelle tasolle. Herätyskristillisiä piirejä lukuun ottamatta ajatus on pitkälti ollut se, että vain yksin Jumala tietää ihmisen sydämen uskosta. Nyt sitä punnitsevat viranomaiset. Nyt seurakuntien vastuunkantajia ja työntekijöitä pyydetään arvioimaan, millä perusteella jonkun ihmisen usko on aitoa ja millä ei. Suomalainen usko on usein nähty niin henkilökohtaisena ja omana asiana, ettei se näy ulospäin. Tämän miehen usko ei ole voinut pysyä piilossa.
Suomessa kristityn nimeä on voinut kantaa periaatteessa kuka tahansa huolimatta elämäntyylistä. Vauvana kastettu, nuorena konfirmoitu ja sen jälkeen veroja maksanut (=kristitty). Nyt salissa istuu mies toisesta maasta, sotaa ja väkivaltaa paennut. Kulkenut pitkän matkan Pohjolan perille. Tutustunut uskoviin, nähnyt ystävällisiä ihmisiä, kokenut aitoa välittämistä, ihmetellyt näissä ihmisissä olevaa lämpöä ja valoa. Halunnut rukoilla Jeesusta, Raamatun Messiasta ja Jumalan Poikaa, tulemaan sydämeensä. Päättänyt ottaa vastaan kasteen, vaikka tietää, että se johtaa oman suvun ja perheen taholta hylkäämiseen ja kuolemantuomioon. Alkanut opiskella itsenäisesti Raamattua, rukoilla toisten uskovien kanssa, kertoa muille löytämästään uskosta ja käydä aktiivisesti paikallisessa seurakunnassa – aktiivisemmin kuin suuri osa paikallisista uskovista. Ja hänen vakaumustaan ei oteta täällä todesta. Sinä et ole kristitty!
Näitä veljiä ja siskoja palautetaan takaisin maihin, jotka eivät salli henkilön aikaisemman uskonnon vaihtamista. Heitä odottaa todennäköisesti kuolema. Kuinka me voimme olla hiljaa, kun tämän tiedämme? Kuinka voin väittää rakastavani Jumalaa, jota en ole nähnyt, jos en nosta ääntäni veljeni tai siskoni puolesta, jonka olen nähnyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti