Toukokuussa Espoon vapaaseurakunta täytti virallisesti 10 vuotta. Kun nyt katson näitä vuosia taaksepäin, koen toisaalta häkellystä, toisaalta kiitollisuutta. Mihin nämä vuodet oikein hujahtivat? Vastahan tämä kaikki alkoi. Olemme seurakuntana tehneet ja nähneet paljon. Joukkomme on vuosien kuluessa kasvanut tasaiseen tahtiin. Yksi osa kasvusta on muuttovoitto, toinen syntyvyys ja kolmas uskoontulot. Suomen Vapaakirkon mittakaavassa olemme jo suuri seurakunta. Muuhun kristilliseen kenttään verrattuna parinsadan aikuisen ja sadan lapsen ja nuoren joukko ei vielä kovin valtava ole.
Jokunen viikko sitten kylvin kotipihaamme ruohon siemeniä. Kastelin ja odotin. Kastelin lisää, mutta mitään ei tapahtunut. Sama tunne on usein noussut mieleen seurakunnan elämässä. Siemen, jota kylvämme, ei edes orasta. Olemme seurakunnassa tehneet paljon virheitä, joita on itketty ja joista jotakin on opittu. Olemme myös riidelleet ja sopineet. Toki olemme saaneet iloita onnistumisistakin. Jos jokin ei ole onnistunut, emme ole antaneet helposti periksi, vaan yrittäneet uudestaan tai yrittäneet jotain muuta. Hain muuten uutta siementä rautakaupasta. Kylvin sen ja nyt hennot vihreät varret alkavat nousta maasta.
On ollut etuoikeus saada olla perheenä mukana jossakin sellaisessa, mikä on Jumalalle tärkeää. Vuosien aikana olemme kokeneet seurakunnan ilot ja surut joskus hyvinkin henkilökohtaisesti. Olemme saaneet nähdä, miten Jumala toimii tavallisten ihmisten kautta. Pyhän Hengen voima muuttaa meitä rikkinäisiä ihmisiä.
Seurakunnan keskellä emme ole vain työtovereita. En ole ainoastaan pastori suurelle osalle joukostamme. Olemme tulleet ystäviksi, jotka tekevät matkaa yhdessä. Olemme tulleet toinen toisillemme tärkeiksi. Siitäkin tunnen syvää kiitollisuutta.
Viime sunnuntaina toimitin ristiäiset yhdelle seurakuntamme vauvoista. Tilanne oli sikäli uusi ja erikoinen, etten tällä kertaa kovin hyvin tuntenut tätä perhettä. Tähän asti tilanne on ollut toinen. Joukkomme kasvaa, eikä enää ehdi tutustua kaikkiin niin hyvin.
Seurakunnan kasvu on iso kiitoksen aihe, mutta sydämessäni on silti kipu. 10 vuotta on tuonut joukkoomme noin promillen Espoon väkimäärästä. Promillen! Onneksi emme ole ainoa seurakunta tällä seudulla. Onneksi muutkin seurakunnat saavat osakseen kasvua. Mutta olisiko meidän sittenkin elettävä seurakuntana ihan eri tavalla, kuin mihin olemme tottuneet, jotta voisimme ihan oikeasti tavoittaa tämän alueen ihmisiä? Olisimmeko valmiit siihen?
Ei tässä kuitenkaan ole kyse meistä, meidän tavoitteistamme tai meidän vaivannäöstämme. Ei istuttaja ole mitään eikä kastelija, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Hän tekee työtään jatkuvasti. Voimmeko antaa hänelle lisää tilaa? Voisimmeko luopua jostain meille tärkeäksi tulleesta tavasta toimia seurakuntana ja ottaa tilalle jotain ihan muuta kuin, mihin seurakunnissa on totuttu? Jotakin, joka uudelleenmäärittää seurakunnan varsinkin niille ihmisille, joita ei voisi vähempää kiinnostaa nykyiset seurakunnat. Olisimmeko valmiit venymään heidän vuoksensa? Olisimmeko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti