Tervetuloa jääkaapillemme!

Monet itseäni vanhemmat uskovat ovat muistelleet minulle omia nuoruusaikojaan, kun Suomeen tuotiin aina Koreasta asti mahtava pienryhmämalli. Se oli tehokas, se sai ihmiset tutkimaan Raamattua, se sai heidät rukoilemaan palavasti, se sai heidät evankelioimaan, se teki heistä Kristuksen opetuslapsia – Koreassa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana Suomeen ovat rantautuneet myös soluseurakuntamalli ja G12-malli. Ne ovat olleet molemmat yhtä erinomaisia kuin korealainenkin tapa toteuttaa asia, mutta jostain syystä ne eivät ole lyöneet itseään läpi koko maan laajuisesti. Osa kokeiluista on onnistunut, osa epäonnistunut surkeasti. Muutaman epäonnistumisen jälkeen harva jaksaa enää innostua uudesta pienryhmämallista, jos joku sellaisen vielä kehittää.

Ehkä suomalaisessa mentaliteetissa on jotain sellaista, joka ei pienryhmäasioissa värähtele samalla taajuudella kuin muissa kulttuureissa. Ehkä emme ole valmiita myöskään mukautumaan liian valmiiksi pureskeltuihin toimintatapoihin: luotamme itseemme ja omaan kykyymme luoda sellainen tapa toimia, joka sopii meille.

Jo seurakuntamme alusta lähtien tiedostimme, miten tärkeitä pienryhmät ovat. Niillä on suuri merkitys paitsi henkilökohtaisen uskonelämän vahvistumisen kannalta, niin myös siksi, että ne antavat korvaamatonta tukea elämän kriisien keskellä. Läheisen kuolema, vakava sairastuminen, työpaikan menettäminen, avioliiton kriisit ja monet muut tiukat elämäntilanteet on paljon helpompi elää läpi, kun ympärillä on hyvänä aikana luotuja vahvoja ja läheisiä ihmissuhteita.

Yksi tärkeimmistä pienryhmien tavoitteista onkin ollut juuri läheiset ihmissuhteet. Me suomalaiset olemme niin yksin. Korostunut yksilökeskeisyys on saanut meidät eristäytymään. Toisen ovikelloa ei voi enää mennä soittamaan ilmoittamatta siitä etukäteen kännykällä. Avioparit eivät uskalla jakaa suhteensa kriisejä toisilleen, ennen kuin äärimmäisten ratkaisujen edessä. Tyydymmekö tälle yhteyden tasolle seurakuntana?

Graig Groeschel kirjoittaa kirjassaan ”Se jokin” asiasta nimeltä jääkaappioikeudet (Groeschel, Graig: Se jokin, s. 79-80. Päivä 2009). Hän puhuu seurakunnan tiimeistä, joiden ”…jäsenet ovat niin läheisessä yhteydessä ja sitoutuneita toisiinsa, että heillä on melkein jääkaappioikeudet.” Vain sellaiset ihmiset, joihin todella luotamme, voivat tulla kotiimme, avata jääkaapin lupaamme kysymättä ja tehdä itselleen juustomakkaravoileivän – ja se sopii meille oikein hyvin.

Jeesus sanoi, että hänen seuraajansa tunnettaisiin siitä, että he rakastavat toisiaan (Johanneksen evankeliumi 13:35). Tämä rakkaus ei ole jokin ohimenevä tunnetila, vaan jotakin sellaista, mikä syntyy ja kasvaa yhteisen uskon ja keskinäisen luottamuksen myötä. Se saa meidät tutkimaan yhdessä Raamattua, rukoilemaan palavasti, se saa meidät evankelioimaan ja se tekee meistä Kristuksen opetuslapsia – täällä Suomessa.

(Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Espoon vapaaseurakunnan lehdessä nro 4, 25.10.2009)

Avioliittomme natiskoon vain vahvuuttaan

Avioliitto on tärkein ja läheisin ihmissuhde, mikä meillä voi olla. Naimisiin menemistä voisi sanoa yleisellä tasolla jopa Jumalan tahtomaksi asiaksi miehen ja naisen välillä, mutta naimattomuutta vain poikkeukseksi. Tilastollisesti suomalaisten ensimmäisistä avioliitoista 1/3 päättyy eroon. Kun mukaan lasketaan toiset ja sen jälkeiset liitot, avioeroprosentti nousee lähelle viittäkymmentä. Samaan aikaan avosuhteita purkaantuu vielä enemmän.

Vapaakirkollisten avioeroista ei liene tehty tutkimusta, mutta toisinaan todellisuus vaikuttaa olevan lähes yhtä karu kuin muussakin yhteiskunnassamme. Ne ajat ovat takanapäin, jolloin uskovaisuus takasi liiton kestävyyden – jos sellaista aikaa todellisuudessa koskaan on ollutkaan.

Miten seurakunnan pastorit ja vanhimmat varustautuvat tähän opetuslapseuttamisen ehkä haastavimpaan osa-alueeseen? Kun pastori katsoo laumaansa, hän näkee kirkkosalissa monia aviopareja. Jos hän alkaisi laskea: ”Yksi, kaksi, eroavat. Yksi, kaksi, eroavat…”, alkaisiko hänen sisimmässään kylmätä? Avioliitto on pyhä ja Jumalan asettama. Jos jokin on pyhää Jumalan silmissä, Hän suhtautuu siihen syvällä vakavuudella. Me sen sijaan suhtaudumme tähän liittoon usein liian kevyesti. Liitto ei ole pelkästään paperille kirjoitettu sopimus vaan paljon enemmän.

Parisuhteen hoitamisen periaatteet eivät ole rakettitiedettä, vaan jokaisen opeteltavissa. Yksi luento tai kurssi ei tietenkään riitä koko loppuelämäksi. Jotta periaatteista tulisi kiinteä osa elämää, olisi jokaisen avioparin hyvä kerrata niitä vähintään parin vuoden välein osallistumalla avioliittoleirille tai edes parisuhdepäivään.

On helpompi rakentaa taloa hyvässä säässä, kuin yrittää suojata rakenteita kaatosateessa ja myrskytuulessa. Avioliiton rikastuttaminen ja vahvistaminen kannattaa aloittaa silloin, kun menee hyvin. Kriisin keskellä voi olla vaikeaa enää lähteä edes apua hakemaan. On jo muutenkin aika jättää historiaan se käsitys, että avioliittotyö kuulu vain kriisipareille. Avioliittotyö kuuluu ennen kaikkea niille, joilla menee hyvin ja jotka haluavat hyvän menon jatkuvan. Pahojen kriisien hoitaminen vaatii usein enemmän kuin viikon tai viikonlopun mittaisen leirin.

Raamattu kehottaa meitä pitämään avioliittoa kaikin tavoin kunniassa (Kirje heprealaisille 13:4). Sen tulisi olla erityisen vaalimisen kohde. Pidämme avioliittoa kunniassa, kun osoitamme rakkautta puolisollemme, pidämme huolta perheestämme ja toimimme määrätietoisesti aviosuhteemme eteen.


(Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Suomen Viikkolehdessä nro 39, 23.9.2009)

PS. Lahdessa 17.10.2009 kokoonnutaan valtakunnalliseen Parisuhteen palikat -hankkeen viralliseen aloitustapahtumaan: Rakkaus on.