Istuin yhtenä tavallisena päivänä kahvilassa. Paikka oli täynnä kaikenikäisiä ihmisiä. Mukava puheensorina täytti paikan, kunnes se tapahtui taas – tällä kertaa suoraan selkäni takana. Päät kääntyivät, ilmeet kurtistuivat, merkitseviä katseita vaihdettiin. Tosin oma pääni pysyi samaan suuntaan kuin aikaisemmin. Suljin silmäni ja tunsin, miten kasvojeni lihakset rentoutuivat. Tunsin oloni hyväksi, siemaisin kupistani kuumaa kahvia, kyynel kohosi silmäkulmaani.
Kyseessä ei ollut vahingonilo. Siihen minulla ei ollut varaa. Olin vasta äskettäin ollut itse vastaavan tilanteen keskellä oman lapseni kanssa. Ei se ollut myöskään myötähäpeää. Olen opetellut olemaan itse häpeämättä tilanteissa, joissa jompikumpi tai molemmat lapsistani testaavat keuhkojaan ja äänijänteitään julkisella paikalla. En myöskään yleensä ala herkistelemään julkisella paikalla kovin helposti. Mutta nyt alkoi oikein sydäntä lämmittää tietoisuus siitä, että muidenkin lapset huutavat.
Ja lapsethan huutavat. Se on osa heidän kasvuaan. Sitä myöden vanhemmatkin voivat kokea yllättäviä venymisen hetkiä.
Muistan vielä hyvin 90 -luvun laman ja sen kotiini tuomat huolet. Vanhempani toki yrittivät varjella meitä murkkuja aikuisten murheilta, mutta eivät ne täysin salassa pysyneet. Ehkä juuri noilta ajoilta itseeni on tarttunut tietynlainen varovaisuus rahankäyttöön. Pahimmillaan se on mennyt kitsauden ja epäterveen köyhäilyn puolelle. Ilman vaimoani varmaan kulkisin vielä vuonna 1995 ostamissani farkuissa ja collegepaidoissa.
Siitä ei ole kovinkaan kauan aikaa, kun monet talousvaikuttajat hokivat, että lamaa ei tule. Tuli kuitenkin. Harva talousviisas uskaltaa nyt povata, mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Silti jokaisesta tuutista tavallisia kansalaisia yllytetään kuluttamaan, jottei lama ruokkisi itse itseään. Kuluttamiskampanja vaikutti minuun heti. Päätin, että en todellakaan ala kuluttamaan rahojani yhtään enempää kuin ennen. Päinvastoin!
Kuluvan vuosikymmenen aikana Suomi on muiden teollisuusmaiden tapaan vaurastunut. Olemme saaneet elää lihavia vuosia. Raamatun erään talousviisaan ohjeiden mukaan yltäkylläisenä aikana pitäisi laittaa ylijäämää säästöön. Jossakin vaiheessa kuitenkin käy niin, että kasvu pysähtyy, taantuu tai jopa romahtaa. Luonnonkatastrofi, sota tai jokin muu seikka laittaa kaikki kasvuennusteet päälaelleen. Elpymistä odotellessa voisi sitten käyttää säästöjä elämiseen ja muiden auttamiseen.
Monissa perheissä eletään tuskaisia aikoja. Irtisanomisten ja lomautusten osuessa kohdalle, ei paljoa naurata. Jos tähän mennessä on eletty leveästi, tilistä tiliin, voi edessä olla raju säästökuuri. Se voi olla todella vaikeaa ihmiselle, joka on ehdollistettu kuluttajaksi, jolla on oikeus – jopa velvollisuus – kuluttaa kaikki rahansa. Mitä hänelle jää, kun rahaa ei enää tule?
Jatkuva kasvun tavoittelu on tuomittu epäonnistumaan. Tällä väestömäärällä ja kulutusinnolla maapallo imetään tyhjiin luonnonvaroista. Tuleville sukupolville ei jää muuta kuin säteilevät ydinjätteet muistoksi meistä, jotka pidimme oikeutenamme ajatella vain itseämme, tuhota meille lainatun viinitarhan ja kuluttaa sen käyttökelvottomaksi – samoin itsemme.
