Häkellyksestä helpotukseen

Kun kuulin eräältä ystävältäni, että Kansanlähetykseen kuulunut raamatunopettaja, Jarmo Sormunen, oli eronnut liikkeestä, kirkosta ja pappisvirasta, olin tavallista häkeltyneempi. Tavallista häkeltyneempi siinä mielessä, että Sormunen ei ollut mielestäni tyypillinen kirkosta eroaja – saati voimakkaasti mielipiteitä jakava persoona kuten Nokia-Mission Markku Koivisto.

Jos Sormusen kaltaiset laajasti arvostetut ja vaikutusvaltaiset henkilöt jättävät luterilaisen kansankirkon, alan todella huolestua. Olen elänyt sellaisessa kuvitelmassa, että kirkon viralliset herätysliikkeet tarjoavat monille Raamatun sanaan uskoville helpomman ja vapaamman toimintaympäristön kuin monille muille kirkon työntekijöille. Herätysliikkeissä toimiminen on helpottanut sisäistä ristiriitaa, joka on väistämättä noussut arvojen ja todellisuuden ristiriidoissa.

Häkellykseni helpottui, kun luin Kotimaan nettisivuilta, että Sormunen saattaa mennä mukaan uuteen jyväskyläläiseen Satamaseurakuntaan. Sitä puuhaavat henkilöt ilmoittivat pyrkivänsä saamaan jäseniä ennen kaikkea niistä, joilla ei ole seurakuntayhteyttä. Muiden seurakuntien aktiiveja ei haluta kalastella. Molemmat erittäin hyviä periaatteita! Uusia seurakuntia tarvitaan, koska nykyiset eivät tavoita tarpeeksi kansaa hyvällä uutisella. Tällaisissa puitteissa Sormusen lahjat ovat siunaukseksi monille myös jatkossa. Kansanlähetyksen puolesta kyllä harmittaa.

Ilmeisesti muitakin painaa suru siitä, miten kirkko on hylännyt raamatullisia periaatteita. Suurena pelkona mieliä painaa, miten kirkko ottaa kantaa muun muassa homoparien rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseen. Vielä niitä ei siunata virallisesti, mutta asian kannattajat vievät eteenpäin vääjäämätöntä väsytystaistelua. Monet sanovat, että jos tämä hyväksytään – niin kuin Ruotsin luterilainen kirkko on tehnyt – niin sitten he viimeistään jättävät kirkon.

Itse aikoinani erosin kirkosta ja liityin Vapaakirkkoon osaltaan siksi, että en silloin pystynyt sovittamaan yhteen Raamattua ja kirkkoni toimintaa. Ehkä nykyisin olisin toiminut toisin, kuka tietää. Toivoisin silti – jos minulla nyt Vapaakirkon pastorina mitään sanottavaa asiassa on –, että kansankirkon jäsenet eivät hylkäisi kirkkoaan tämän tai minkään muunkaan asian tähden. En pyydä ketään hyväksymään Raamatun vastaisia päätöksiä. Se, mitä pyydän, on kärsivällisyys Suomen kansan tähden.

Vapaat kristilliset kirkkokunnat tavoittavat vain hyvin pienen osan kansastamme. Ilman erityistä herätyksen aikaa, jota juuri nyt ei kansamme keskuudessa ole, vain luterilainen kirkko voi olla Jumalan ase tämän kansakunnan muuttumisessa ja pelastumisessa. Se edellyttää sitä, että tässä kirkossa ne, jotka tuntevat Jumalan ja elävät uskoaan todeksi, pysyvät kirkossa. Erityisesti tämä koskee niitä, jotka palvelevat kirkon viroissa. Jos he ovat laumalleen esikuvia sitoutumisessa Kristukseen, hänen Sanaansa ja hänen ruumiiseensa, kirkkoon, pysyy toivo vahvana. Paras keino vaikuttaa, on sisältäpäin.

Apupyörät historiaan!

Pienellä lapsella elämän ilot ja surut muodostuvat usein pienistä asioista. Se on tullut taas kerran nähdyksi ja koetuksi, kun viisivuotias esikoisemme on harjoitellut polkupyörällä ajoa.

Viime kesänä tyttö kaatui pahasti, kun apupyörä sujahti kotimme lähellä olevalla hiekkatiellä kuoppaan. Sekös jätti pieneen mieleen pelon uusista kaatumisista, mustelmista ja haavoista. Tänä kesänä kuitenkin irrotin apupyörät ennen kesälomaa ja aloitimme treenaamisen ilman niitä. Se oli aikuisen mielestä tuskastuttavaa ja hidasta. Pinnat meinasivat palaa monta kertaa. Vastaantulijoiden katseista kuvastui lähinnä sääli – ei lasta, vaan surkeaa pyöräilynopettajaa kohtaan.

Polkupyörättömän kesälomareissun jälkeen jatkoimme. Ajelutin tyttöä läheisellä hiekkakentällä ympäriinsä. Välillä irrotin otteeni tangosta. Edistystä oli tapahtunut selvästi meissä molemmissa. Rohkaisin ja kehuin häntä niin paljon kuin osasin. Tyttö ei kuitenkaan luottanut itseensä ja edistymiseensä. Kun pääsimme takaisin neljän seinän sisälle, aloin mielessäni etsimään jakoavaintani ja apupyöriä, jotka vääntäisin takaisin paikoilleen. Mitä sitten, vaikka muut ihmettelisivät viisivuotiasta apupyöräilijää? Itse opin jo kolmivuotiaana nassikkana tämän taidon, mutta eiväthän kaikki lapset opi asioita yhtä nopeasti – oli kyse sitten pottailusta, puhumisesta tai pyöräilystä. Kun mainitsin aikeistani vaimolleni, hän tyrmäsi sen heti. Kyllä tytön pitää nyt vain sinnikkäästi jatkaa.

Seuraavalla kerralla, kun ehdotimme hänelle harjoittelua, pääsi tytöllä itku ja kiukku: ”Polkupyörä on ihan tyhmä! Mä en ikinä opi ajamaan! En ikinä! En ikinä!” Kävi mielessä, että niin tässä voi hyvinkin käydä. Pääsimme kuitenkin ulos. Ajamista säesti kiljunta ja itku, joka raikui koko naapurustossa. Kotona jatkoin rohkaisua ja kehuin edistymistä. Eihän se aikuisten mittapuun mukaan ollut huimaa, mutta kuitenkin. Iltarukouksessa kiitimme siitä, miten tyttö oli oppinut jo paljon ja pyysimme apua loppuharjoitteluun.

Kun sain tytön nousemaan satulaan uudestaan, alkoi tapahtua. Tasapaino oli löytynyt, pelko kaatumisesta lähes poissa ja luottamus omiin kykyihin kasvanut. Hymy tulvi tytön kasvoilla. Pyöräily olikin kivaa. Pidin yhä kiinni tangosta, mutta aina kun päästin siitä irti, tyttö ajoi aivan omillaan. Nyt ei vain isällä riittänyt luottamusta, että tyttö osaa. Apupyörät päätin jättää odottamaan pikkuveljeä, joka saa jatkaa harjoittelua siskonsa pyörällä, kunhan kasvaa pituutta.

Hänen kanssaan on haasteena ensin saada hänet oman pyöränsä selkään. Poika kun ei tykkää siinä istua, vaan mieluummin maassa pyörän vieressä ja korjailla polkimia, satulaa ja pinnoja…