Kristittyjen ykseyden rukousviikko on saanut teemakseen vuonna 2014 haastavan kysymyksen: ”Onko Kristus jaettu?” Kysymys löytyy apostoli Paavalin ensimmäisestä kirjeestä Korintin seurakunnalle (1:13). Aineisto on valmisteltu Kanadassa, jossa kristillisten kirkkojen moninaisuus on runsas. Myös Suomessa on monia kirkkokuntia ja enemmän tai vähemmän järjestäytyneitä kristillisiä ryhmittymiä, jotka toimivat itsenäisesti. Toisinaan yhteys näiden kesken on mutkatonta, mutta välillä yhteydessä on suuria vaikeuksia. Vaikka kristittyjen yhteyden eteen on tehty ja saatu aikaan paljon, on kristillisen kirkon hajaannus ”avoin vuotava haava”.
Teologiset eroavaisuutemme ovat niin suuret, ettei ehtoollisyhteyttä kaikkien kirkkojen välillä ole. Asian tekee surkuhupaisaksi se, että Herramme Jeesuksen asettama ehtoollinen oli ateria ystävien kesken. Juuri ehtoollispöydässä Jeesus sanoi opetuslapsilleen (Joh. 15:15): ”Minä sanon teitä ystävikseni...” Samassa yhteydessä hän rukoili sen puolesta, että hänen omansa olisivat yhtä, jotta maailma voisi uskoa. Jeesuksen seuraajien väliset kiistat – milloin mistäkin syystä syntyneet – ovat omiaan nakertamaan Jeesuksen sanoman uskottavuutta niiden joukossa, jotka eivät tunnustaudu hänen opetuslapsikseen.
Olen melko usein törmännyt seurakuntayhteyden ulkopuolella elävien keskellä sellaiseen ajatukseen, ettei heitä kiinnosta pätkän vertaa kristittyjen teologiset kiistakysymykset. Se, mikä heitä kiinnostaa hyvin paljon enemmän, on asenteemme toisiin ihmisiin – varsinkin eri tavalla ajatteleviin. Onko puheissamme lähimmäisten rakastamisesta ja ihmisten arvokkuudesta sellaista sisältöä, joka näkyy todellisessa elämässä?
Eri kristilliset kirkot ovat kuin saman kansan eri heimoja, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia ja harjoittaa hyvinkin erilaisia tapoja. Yhdistäviä tekijöitä on kuitenkin enemmän kuin erottavia, tai ainakin ne ovat keskeisemmässä asemassa. Mutta ehtoollisyhteys on selkeästi sellainen asia, joka koetaan kipeänä ja erottavana tekijänä heimojen kesken, vaikka sen pitäisi olla juuri päinvastoin.
Olen leikitellyt ajatuksella, että voisimmeko kaikista teologisista eroavaisuuksistamme huolimatta löytää jonkinlaisen yhteisen minimin, joka avaisi ehtoollisyhteyden kirkkojen välille. Luterilainen voisi mennä katoliseen ehtoollispöytään ja ottaa vastaan leivän katoliselta papilta, niin kuin hän sen luterilaisena ymmärtää. Helluntailainen voisi mennä ortodoksiseen ehtoollispöytään ja ottaa vastaan ehtoollisen, ei vain jälkiviiniä ja kirkkoleipää – mikä on ortodoksien kohtelias huomionosoitus muille kuin ortodokseille.
Olen itse osallistunut vapaakirkon pastorina muutaman kerran luterilaiselle ehtoolliselle. Tuttu pappi ei ole sitä kieltänyt, vaan on jakanut sen myös minulle. Olen aina kokenut sen suurena siunauksena ja yhteyttämme vahvistavana tapahtumana. Toisinaan olen myös luterilaisessa ehtoollispöydässä asettanut oikean käteni vasemmalle olkapäälle. Se on ekumeeninen ele, joka kertoo ehtoollista jakavalle, että tämä henkilö kuuluu eri kirkkoon mutta haluaa kuitenkin tulla siunatuksi – koska ei voi osallistua ehtoolliselle kirkkojen teologisten erojen vuoksi. Ruohonjuuritasolla ihmiset käyvät hyvinkin vapaasti toisten kirkkojen ehtoollisella kokematta siinä mitään väärää tai vahingollista. Ongelma on usein vain meillä, jotka olemme teologiaamme perehtyneet.
Vuosisatojen teologinen kädenvääntö ei ole palauttanut ehtoollisyhteyttä, vaikka katolisen ja ortodoksisen kirkon väliset kirkonkiroukset kumottiin ”jo” vuonna 1965. Suomessakin kirkkojen välisiä neuvotteluja on vuosikymmenien aikana käyty paljon. Osaltaan ne ovat lisänneet ymmärrystä ja kunnioitusta toinen toisiamme kohtaan. On upeaa kokea yhteyttä hyvinkin erilaisista perinteistä tulevien kristittyjen kanssa ja oppia arvostamaan heidän näkemyksiään samoin kuin omiaan. Silti yhteydessämme on haava.
Voisiko meistä tulla se sukupolvi, joka päätti, että Kristuksen ruumiissa oleva haava täytyy parantaa? Voisimmeko löytää sen yhteisen minimin, jonka hyväksymällä voisimme avata ehtoollispöytämme kristittyjen eri heimoille?
Tero Koskinen
