Innostuin monien fanien tavoin, kun kuulin, että U2 tulisi Suomeen keikalle. En silti raaskinut ostaa lippua, nuuka kun olen. Sitten minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua vapaaehtoisena Bonon tukeman ONE-järjestön talkoisiin. Ajattelin, että pääsisin ainakin kuulemaan läheltä, vaikkein välttämättä näkemään konserttia. Ilmoittauduin mukaan ja parin päivän kuluttua sainkin kutsun liittyä joukkoon.
Tiimin vetäjä kehotti ottamaan mukaan juotavaa, vähän naposteltavaa ja aurinkovoiteen. Kuvittelin pääseväni jollekin monista kampanjakojuista päivystämään ja kertomaan ONE’sta tai ehkä myymään siihen liittyvää rekvisiittaa. Tarjolla olevia hommia ei ollutkaan kuin yksi ainoa meille kaikille parille kymmenelle vapaaehtoiselle: feissaus (kojuja oli muuten vain yksi). Tiimin vetäjä kehotti kaikkia hankkimaan ainakin 50 jäsentä ja parhaalle olisi vielä porkkanaksi (PRODUCT) red iPod shuffle. Itse pyrin aina kiertämään feissarit kaukaa tai ainakin lopettamaan heidän lähestymisyrityksensä lyhyeen. Se on homma, josta olen aina ajatellut, että tuo ei ainakaan ole minua varten. En muutenkaan ole erityisen lahjakas myymään tai markkinoimaan mitään, joten ajattelin saavani päivän saldoksi ehkä 5-6 uutta jäsentä. Se tuntui niin säälittävältä, että meinasin jättää koko homman.
Tiimin vetäjä löi meille kaksi ranneketta käteen, joilla pääsisimme illan päätteeksi mukaan konserttiin ja vielä lainaksi iPad –laitteet, joilla feissaus sujuisi nykyaikaisesti. Näillä mukavilla yllätyksillä päätin, että tekisin parhaani ja feissaisin elämäni ensimmäistä kertaa ihan tosissani. Asiaa helpotti myös se, että ONE ei kerää rahaa feissauksen kautta. Alkukankeuden jälkeen homma alkoi sujua yllättävän mukavasti ja sain rekrytoitua parikymmentä uutta jäsentä muutamassa tunnissa. Päivän mittaa minulle paljastui, että edes se vähä naposteltava, mitä olisin voinut ottaa mukaani, ei olisi riittänyt. Mitään syötävää tai juotavaa ei ollut tarjolla. Onneksi Stadikan pihan reunassa oli kauppakontti, josta sai ostettua evästä.
Melkein kahdeksassa tunnissa sain lopulta kasaan huikeat 43 uutta ONE –jäsentä, eli runsaasti enemmän kuin olin odottanut. Veikkaanpa, että osa liittyi vain siitä ilosta, että pääsi näpelöimään iPad’ia... Joukkomme paras oli synnynnäinen lahjakkuus. Hän rekrysi yli 250 jäsentä. Feissaus kävi kyllä työstä. Loppuillasta alkoi olla jalat kipeinä, silmät väsyneinä ja pää turtana uusien ihmisten tapaamisesta. Aurinkorasva ja hattu jäivät kotiin ja poltin nahkani. Täytyy ihmetellä ja ihailla niitä, jotka jaksavat feissata hyvän asiansa puolesta monta kertaa vuodessa. Kaikki kun eivät osaa torjua heitä hienovaraisesti ja ystävällisesti.
Feissauksesta tuli mieleen yhtymäkohtia katuevankeliointiin, jota kyllä olen harrastanut varsinkin nuorempana. Selkeä ero niillä on siinä, että evankeliumi ja ONE-järjestö ovat tuotteina sellaisia, että jälkimmäinen on helpompi myydä. Se on melkein liian helppo tapa vaikuttaa. Sähköpostiin tulee linkki ja klik, olet allekirjoittanut vetoomuksen rikkaiden maiden päättäjille yhdessä tuhansien ja taas tuhansien kanssa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Evankeliumi taas on täysin toisenlainen: se on hyvä sanoma siitä, että Kristus maksoi pahuuteni rangaistuksen minun puolestani. Sen saa ottaa vastaan lahjana, mutta se vaatii koko elämän alistamista Jumalalle.
Tiimimme vetäjällä oli meille vielä pari yllätystä, jotka saivat unohtamaan kaikki pitkän päivän aikana koetut vaivat ja epäystävälliset ihmiset. Pääsisimme seuraamaan konserttia sille osalle katsomoa, joka on pyöreän lavan ja sitä kiertävän kehän välissä. Siellä sitä ihmeteltiin U2:n mahtavaa esitystä. Ja vielä pääsimme Amnesty’n feissareiden kanssa viemään back stage’n kautta sähkölyhdyt kehälle koko yleisön edessä, kun Bono otti voimakkaasti kantaa Burman kotiarestissa olevan johtajan Aung San Suu Kyi'n puolesta.
Elämäni feissarina oli rankka ja lyhyt, mutta sitäkin ikimuistoisempi. Kyllä kannatti!
