Pääsimme perheenä viikon reissulle Espanjaan vanhempieni kanssa. He lähtivät matkaan 40 yhteisen avioliittovuoden kunniaksi. Matka ylitti odotukset monin tavoin, mutta ehkä minulle kaikkein yllättävin oli sen hengellinen anti. Emme olleet suunnitelleet matkallemme yhtään kirkkovierailua tai seminaariosallistumista. Emme käyneet yhdessäkään paikallisessa seurakunnassa. Ulkoapäin tuli joitakin kirkkoja katseltua – yleensä jäätelöä syödessä.
Samoihin aikoihin monia ystäviämme osallistui Lontoossa pidettyyn EMEA-viikkoon, joka on Alfa-kursseja järjestäville tahoille tarkoitettu seminaari. Se oli jälleen kerran ollut erittäin antoisa ja innostava. Ehkäpä minäkin olisin sinne lähtenyt, jollei tätä matkaa olisi varattu jo aikaa sitten. Mutta todellakin, koin matkalla yllättävän hengellisen virvoittumisen. Se koostui monista pienistä ja parista isommasta tapahtumasta tai asiasta.
Hotelliloma on aina irtiotto arjesta eli se oli jo sinänsä hyvin suuri tekijä tässä. Arki on ollut perheessämme viime aikoina hyvin tiivistä. Nuorimmaisemme on tarjonnut erityistä haastetta meille vanhemmille ja loma tuli todella hyvään saumaan. Isovanhemmat ottivat lapsukaisemme auliisti melkein joka ilta hoivaansa pariksi tunniksi. Saimme viettää laatuaikaa kahdestaan, kävellä meren rannalla, nauttia rauhasta ja toisistamme. Lapsetkin nauttivat olostaan, kun saivat touhuta mummun ja papan kanssa. Loma oli melkein kuin viikon mittainen sapatti.
Ennen matkaa mietin pitkään, minkä kirjan ottaisin mukaani. Kirjahyllymme kun on täynnä lukemattomia kirjoja, jotka odottavat sitä oikeaa aikaa, jolloin niihin tartutaan. Oikein mikään ei tuntunut innostavan: ei teologinen, ei apologeettinen, ei missiologinen, ei elämäkerrat, ei jännitys, ei Akkarit… Sitten silmäni osuivat Jim Cymbalan kirjaan Lailla tulen, lailla tuulen (Aika 1999). Olin sitä joskus selaillut ja aloittanut lukemista, mutta kesken oli jäänyt. Tämäkään kirja ei suuresti innostanut vielä Suomessa, mutta kun sitten aloin lukea kirjaa lomalla, alkoi sen sanoma puhutella. Se oli juuri sopivaa puhetta minulle tähän tilanteeseen rukouksen tärkeydestä, uskollisuudesta Sanalle, pysymisestä perusasioissa ja pyrkimisestä syvemmälle Jumalan tuntemisessa.
Jumalan luomakunta on minulle oma ihmetyksen ja virvoituksen lähteensä, josta usein saan uutta voimaa. Tällä matkalla meri ja aaltojen pauhu olivat miltei jatkuvasti läsnä hotellillamme. Aallokon äänessä on jotain rauhoittavaa. Se on miellyttävä vaihtoehto, kun elää pääkaupunkiseudulla, jossa melkein koko ajan on läsnä joko maa- tai ilmaliikenteen melu. Nautin rannalla kävelystä ja istumisesta. Vastarantaa ei näkynyt. Meri tuoksui raikkaalle. Siinä on jotain, mitä ei sanat pysty kuvaamaan.
Vielä vähemmän pystyn sanoilla kuvaamaan, mitä tapahtui Cueva de Nerja tippukiviluolassa. Nuorimmaisemme on tällaisissa nähtävyyspaikoissa kuin pieni elohopea. Hän singahtelee paikasta toiseen ja sanoo: ”Mennään katsomaan toista kivaa paikkaa!” Olen havainnut parhaaksi vain mennä perässä ja varmistaa, että hän pääsee paikan läpi turvallisesti. Suurin tippukiviluola oli tällaisella rivakallakin vauhdilla pysähdyttävä kokemus. Minun oli pakko palata sinne yksin, kun muut jo menivät takaisin maan pinnalle. Olin hiljaa, katselin sitä mahtavaa luonnon ihmettä ja koin Jumalan läsnäoloa ja puhetta. Kohtasin Jumalan luolassa. Se oli matkan voimakkain yksittäinen hengellinen kokemus.
Ja vielä suureksi yllätykseksemme hotellihuoneemme oli suurempi kuin, minkä olimme varanneet. Lasten oli tarkoitus nukkua vuodesohvalla, mutta kun astuimme huoneeseemme, oli edessä iso olohuone keittiönurkkauksineen, makuuhuone, wc… ja toinen makuuhuone! Se oli kuin ylimääräistä luksusta tämän kaiken keskellä! Kiitos!
Katso espanjan kielinen video tippukiviluolasta ja täältä vielä muutama oma valokuva reissusta.
