Elämäni feissarina

Innostuin monien fanien tavoin, kun kuulin, että U2 tulisi Suomeen keikalle. En silti raaskinut ostaa lippua, nuuka kun olen. Sitten minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua vapaaehtoisena Bonon tukeman ONE-järjestön talkoisiin. Ajattelin, että pääsisin ainakin kuulemaan läheltä, vaikkein välttämättä näkemään konserttia. Ilmoittauduin mukaan ja parin päivän kuluttua sainkin kutsun liittyä joukkoon.

Tiimin vetäjä kehotti ottamaan mukaan juotavaa, vähän naposteltavaa ja aurinkovoiteen. Kuvittelin pääseväni jollekin monista kampanjakojuista päivystämään ja kertomaan ONE’sta tai ehkä myymään siihen liittyvää rekvisiittaa. Tarjolla olevia hommia ei ollutkaan kuin yksi ainoa meille kaikille parille kymmenelle vapaaehtoiselle: feissaus (kojuja oli muuten vain yksi). Tiimin vetäjä kehotti kaikkia hankkimaan ainakin 50 jäsentä ja parhaalle olisi vielä porkkanaksi (PRODUCT) red iPod shuffle. Itse pyrin aina kiertämään feissarit kaukaa tai ainakin lopettamaan heidän lähestymisyrityksensä lyhyeen. Se on homma, josta olen aina ajatellut, että tuo ei ainakaan ole minua varten. En muutenkaan ole erityisen lahjakas myymään tai markkinoimaan mitään, joten ajattelin saavani päivän saldoksi ehkä 5-6 uutta jäsentä. Se tuntui niin säälittävältä, että meinasin jättää koko homman.

Tiimin vetäjä löi meille kaksi ranneketta käteen, joilla pääsisimme illan päätteeksi mukaan konserttiin ja vielä lainaksi iPad –laitteet, joilla feissaus sujuisi nykyaikaisesti. Näillä mukavilla yllätyksillä päätin, että tekisin parhaani ja feissaisin elämäni ensimmäistä kertaa ihan tosissani. Asiaa helpotti myös se, että ONE ei kerää rahaa feissauksen kautta. Alkukankeuden jälkeen homma alkoi sujua yllättävän mukavasti ja sain rekrytoitua parikymmentä uutta jäsentä muutamassa tunnissa. Päivän mittaa minulle paljastui, että edes se vähä naposteltava, mitä olisin voinut ottaa mukaani, ei olisi riittänyt. Mitään syötävää tai juotavaa ei ollut tarjolla. Onneksi Stadikan pihan reunassa oli kauppakontti, josta sai ostettua evästä.

Melkein kahdeksassa tunnissa sain lopulta kasaan huikeat 43 uutta ONE –jäsentä, eli runsaasti enemmän kuin olin odottanut. Veikkaanpa, että osa liittyi vain siitä ilosta, että pääsi näpelöimään iPad’ia... Joukkomme paras oli synnynnäinen lahjakkuus. Hän rekrysi yli 250 jäsentä. Feissaus kävi kyllä työstä. Loppuillasta alkoi olla jalat kipeinä, silmät väsyneinä ja pää turtana uusien ihmisten tapaamisesta. Aurinkorasva ja hattu jäivät kotiin ja poltin nahkani. Täytyy ihmetellä ja ihailla niitä, jotka jaksavat feissata hyvän asiansa puolesta monta kertaa vuodessa. Kaikki kun eivät osaa torjua heitä hienovaraisesti ja ystävällisesti.

Feissauksesta tuli mieleen yhtymäkohtia katuevankeliointiin, jota kyllä olen harrastanut varsinkin nuorempana. Selkeä ero niillä on siinä, että evankeliumi ja ONE-järjestö ovat tuotteina sellaisia, että jälkimmäinen on helpompi myydä. Se on melkein liian helppo tapa vaikuttaa. Sähköpostiin tulee linkki ja klik, olet allekirjoittanut vetoomuksen rikkaiden maiden päättäjille yhdessä tuhansien ja taas tuhansien kanssa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Evankeliumi taas on täysin toisenlainen: se on hyvä sanoma siitä, että Kristus maksoi pahuuteni rangaistuksen minun puolestani. Sen saa ottaa vastaan lahjana, mutta se vaatii koko elämän alistamista Jumalalle.

Tiimimme vetäjällä oli meille vielä pari yllätystä, jotka saivat unohtamaan kaikki pitkän päivän aikana koetut vaivat ja epäystävälliset ihmiset. Pääsisimme seuraamaan konserttia sille osalle katsomoa, joka on pyöreän lavan ja sitä kiertävän kehän välissä. Siellä sitä ihmeteltiin U2:n mahtavaa esitystä. Ja vielä pääsimme Amnesty’n feissareiden kanssa viemään back stage’n kautta sähkölyhdyt kehälle koko yleisön edessä, kun Bono otti voimakkaasti kantaa Burman kotiarestissa olevan johtajan Aung San Suu Kyi'n puolesta.

Elämäni feissarina oli rankka ja lyhyt, mutta sitäkin ikimuistoisempi. Kyllä kannatti!

Yllättävän hengellinen lomamatka

Pääsimme perheenä viikon reissulle Espanjaan vanhempieni kanssa. He lähtivät matkaan 40 yhteisen avioliittovuoden kunniaksi. Matka ylitti odotukset monin tavoin, mutta ehkä minulle kaikkein yllättävin oli sen hengellinen anti. Emme olleet suunnitelleet matkallemme yhtään kirkkovierailua tai seminaariosallistumista. Emme käyneet yhdessäkään paikallisessa seurakunnassa. Ulkoapäin tuli joitakin kirkkoja katseltua – yleensä jäätelöä syödessä.

Samoihin aikoihin monia ystäviämme osallistui Lontoossa pidettyyn EMEA-viikkoon, joka on Alfa-kursseja järjestäville tahoille tarkoitettu seminaari. Se oli jälleen kerran ollut erittäin antoisa ja innostava. Ehkäpä minäkin olisin sinne lähtenyt, jollei tätä matkaa olisi varattu jo aikaa sitten. Mutta todellakin, koin matkalla yllättävän hengellisen virvoittumisen. Se koostui monista pienistä ja parista isommasta tapahtumasta tai asiasta.

Hotelliloma on aina irtiotto arjesta eli se oli jo sinänsä hyvin suuri tekijä tässä. Arki on ollut perheessämme viime aikoina hyvin tiivistä. Nuorimmaisemme on tarjonnut erityistä haastetta meille vanhemmille ja loma tuli todella hyvään saumaan. Isovanhemmat ottivat lapsukaisemme auliisti melkein joka ilta hoivaansa pariksi tunniksi. Saimme viettää laatuaikaa kahdestaan, kävellä meren rannalla, nauttia rauhasta ja toisistamme. Lapsetkin nauttivat olostaan, kun saivat touhuta mummun ja papan kanssa. Loma oli melkein kuin viikon mittainen sapatti.

Ennen matkaa mietin pitkään, minkä kirjan ottaisin mukaani. Kirjahyllymme kun on täynnä lukemattomia kirjoja, jotka odottavat sitä oikeaa aikaa, jolloin niihin tartutaan. Oikein mikään ei tuntunut innostavan: ei teologinen, ei apologeettinen, ei missiologinen, ei elämäkerrat, ei jännitys, ei Akkarit… Sitten silmäni osuivat Jim Cymbalan kirjaan Lailla tulen, lailla tuulen (Aika 1999). Olin sitä joskus selaillut ja aloittanut lukemista, mutta kesken oli jäänyt. Tämäkään kirja ei suuresti innostanut vielä Suomessa, mutta kun sitten aloin lukea kirjaa lomalla, alkoi sen sanoma puhutella. Se oli juuri sopivaa puhetta minulle tähän tilanteeseen rukouksen tärkeydestä, uskollisuudesta Sanalle, pysymisestä perusasioissa ja pyrkimisestä syvemmälle Jumalan tuntemisessa.

Jumalan luomakunta on minulle oma ihmetyksen ja virvoituksen lähteensä, josta usein saan uutta voimaa. Tällä matkalla meri ja aaltojen pauhu olivat miltei jatkuvasti läsnä hotellillamme. Aallokon äänessä on jotain rauhoittavaa. Se on miellyttävä vaihtoehto, kun elää pääkaupunkiseudulla, jossa melkein koko ajan on läsnä joko maa- tai ilmaliikenteen melu. Nautin rannalla kävelystä ja istumisesta. Vastarantaa ei näkynyt. Meri tuoksui raikkaalle. Siinä on jotain, mitä ei sanat pysty kuvaamaan.

Vielä vähemmän pystyn sanoilla kuvaamaan, mitä tapahtui Cueva de Nerja tippukiviluolassa. Nuorimmaisemme on tällaisissa nähtävyyspaikoissa kuin pieni elohopea. Hän singahtelee paikasta toiseen ja sanoo: ”Mennään katsomaan toista kivaa paikkaa!” Olen havainnut parhaaksi vain mennä perässä ja varmistaa, että hän pääsee paikan läpi turvallisesti. Suurin tippukiviluola oli tällaisella rivakallakin vauhdilla pysähdyttävä kokemus. Minun oli pakko palata sinne yksin, kun muut jo menivät takaisin maan pinnalle. Olin hiljaa, katselin sitä mahtavaa luonnon ihmettä ja koin Jumalan läsnäoloa ja puhetta. Kohtasin Jumalan luolassa. Se oli matkan voimakkain yksittäinen hengellinen kokemus.

Ja vielä suureksi yllätykseksemme hotellihuoneemme oli suurempi kuin, minkä olimme varanneet. Lasten oli tarkoitus nukkua vuodesohvalla, mutta kun astuimme huoneeseemme, oli edessä iso olohuone keittiönurkkauksineen, makuuhuone, wc… ja toinen makuuhuone! Se oli kuin ylimääräistä luksusta tämän kaiken keskellä! Kiitos!


Katso espanjan kielinen video tippukiviluolasta ja täältä vielä muutama oma valokuva reissusta.

Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa

Sukupolveani kuvaavat kulutusmyönteisyys ja kertakäyttömentaliteetti. Olemme kuluttajia, joille mainostetaan, miten voimme tyydyttää halujamme. Jos jokin ei toimi, on helpompaa ja halvempaa heittää se pois ja ostaa tilalle uusi. Korjaaminen on vaikeaa ja kallista. Nämä asenteet ovat niin vahvoja, että ne heijastuvat ihmissuhteisiin. Sitoutuminen elinikäiseen avioliittoon ei ole itsestään selvää edes uskovien keskuudessa.

Herran Jeesuksen opetusten seuraaminen on luovuttamaton osa uskovan elämää. Tähän liittyen vain harva asia on yhtä painokkaasti esillä Uuden testamentin teksteissä kuin seksuaalinen puhtaus – ehkäpä suhteemme rahaan on toinen sellainen. Nämä kaksi ovat usein ensimmäisinä kilpailemassa Jumalan kanssa sydämemme hallinnasta. Heprealaiskirjeessä (13:4-5) muistutetaan:

”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat. Älkää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on.”

Taloudellinen hyöty tai omat nautinnot eivät saa nousta elämässämme Jumalaa tärkeämmiksi. Jumalan sana ohjaa meitä kunnioittamaan ja rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäisiämme niin kuin itseämme. Aviomiehiä ei Herran sana helpolla päästä: Meitä käsketään rakastamaan vaimoamme samanlaisella uhrautuvalla rakkaudella, kuin itse Herra rakasti seurakuntaansa.

Liian helposti kotielämä ja seurakuntaelämä ovat kuitenkin epätasapainossa. Herran työtä tehdään oman kodin hyvinvoinnista välittämättä. Aivan kuin puolisomme ja omat lapsemme eivät olisi Herralle tärkeitä ja ensisijassa juuri meidän vastuullemme uskottuja. Jos seurakunnassa siunaamme ja kotona kiroamme, ei lopputulos voi olla kumpaakaan rakentava. Omat lapsemme näkevät läpi kaikkien naamareittemme. Se, miten kohtelen puolisoani kotona, tulisi olla yhtä siunaavaa ja rakkaudellista, kuin se on seurakunnassa muiden uskovien edessä.

Kristillinen avioliitto ei ole keskinäistä kilpailua tai oman edun tavoittelua. Se on kilpailua toinen toisemme kunnioittamisessa. Se on yhdessä samaan päämäärään katsomista. Se on sitä, että me yhdessä saamme toisistamme parhaat puolet kukoistamaan ja Jumalan meille uskomat lahjat ja kutsumuksen viritettyä huippuunsa.

Jokainen voi löytää tien toimivaan ja molempia aviopuolisoita ravitsevaan liittoon. Siksi Vapaakirkossakin tehdään työtä, jolla avioituvat parit voisivat rakentaa jo alusta lähtien vahvan perustan liitollensa ja jolla avioparit voivat rikastuttaa suhdettaan, jotta se kestäisi, kunnes kuolema meidät erottaa.



(Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Suomen Viikkolehdessä nro 8, 24.2.2010)